Toinen maraton takana

Espoon rantamaraton 19.9. oli toinen täyspitkä maratonini. Tiesin kuntoni olevan vähintään yhtä hyvä kuin ensimmäisellä maratonillani keväällä, joten lähdin matkalle paljon itsevarmempana. En ollut vieläkään himotreenaaja, mutta jotkin hyvin menneet lenkit antoivat syyn uskoa, että  kaiken mennessä hyvin voisin jopa parantaa aikaani.

Ensisijainen huolenaiheeni ei liittynytkään aerobiseen kestävyyteeni, vaan polviini. Viime kerralla olin ottanut polvivaivoihini särkylääkettä ennaltaehkäisevästi, mutta tällä kertaa halusin juosta ”puhtaasti”. En ollut vieläkään saanut aikaiseksi tehdä säännöllisesti fysioterapeutin määräämiä liikkeitä, mutta kehitystä oli silti tapahtunut. Toisaalta polvieni kunto tuntui yhä epäselvältä: joskus niitä kolotti tavallinen kävely, toisinaan ne taas sallivat pitkätkin lenkit ilmoittamatta itsestään. Niiden todellinen tila testattaisiin rantamaratonilla.

Kisapäivänä rantamaratonin kuuluttaja luonnehti juoksupäivän säätä ”happirikkaaksi”. Oli melko viileää ja satoi tihkua. Paljasjalkakenkäni kastuivat jo lähtösuoralla.

Starttipistoolin lauettua liityin 4:15 jänisten vauhtiin. Toiveeni oli saada ajaksi 4:00 – 4:15, vaikka hiukan epäilyttikin, onko 40–30 minuutin aikaparannus realistinen tavoite suhteellisen vähällä treenillä ja mysteeripolvien armoilla. Aluksi pyrinkin pitämään jänikset vain näköpiirissäni, mutta pian huomasin heidän vauhtinsa olevan minulle kohtuullinen.

Kierrettyämme Koukkuniemen, joka oli reitin kaukaisin piste, karistin 4:15 porukan taakseni ja päätin alkaa jahdata 4:00 jäniksiä. Sain ylimääräistä energiaa töppösiini nähtyäni vanhempani yleisössä kannustamassa. Lisäksi mieltäni lämmittivät Olarin seurakunnan ristein ja raamatunjakein koristellut tsemppauskyltit.

Fyysisestä energiasta huolehdin nauttimalla 20 minuutin välein energiageelin. En nähnyt kenenkään muun tekevän samoin. Määrä tuntuikin liialliselta, mutta halusin noudattaa pussin sivussa olevaa ohjetta.  Edellisellä maratonillani minulla oli korkeintaan viisi energiageeliä koko matkalle. Nyt olin varannut niitä 12 kappaletta.

Hiukan ennen puolimatkaa saavutin 4:00-jänikset. Tajusin juosseeni puolimaratonin noin kahteen tuntiin (myöhemmin tarkistin ajaksi 1:59). Vauhti tuntui hurjalta. Vuotta aiemmin olin juossut ensimmäisen puolimaratonini aikaan 2:19 ja ollut sen jälkeen aivan puhki. Polvetkin olivat huutaneet hoosiannaa melkein koko matkan. Nyt olin juoksemassa täysmaratonin neljään tuntiin, eikä minua edes väsyttänyt. Mieleeni hiipi pelko, että vauhtini jossain kohtaa vauhtini loppuu kuin seinään.

Niin lopulta kävikin. Noin 30 kilometrin kohdalla kohtasin legendaarisen ”kolmenkympin seinän”. Vauhtini hidastui, enkä jaksanut enää pysyi neljäntunnin jänisten perässä. Pidin heidät jonkin aikaa näköpiirissä, mutta lopulta he katosivat kaukaisuuteen. Seuraavat kilometrit kuljin jotenkuten juoksua muistuttavaa laahustusta. En kuitenkaan suostunut kävelemään.

Sain ajoittain nostettua vauhtiani hiukan rivakammaksi, mikä tuntui oikeastaan kuluttavan vähemmän energiaa kuin kumarassa laahustaminen. Viimeisten kilometrien aikana ymmärsin silti, että haaveilemani ultrajuoksun aika ei ole vielä osaltani kypsä.

Saavuin lopulta maaliin aikaan 4:09. Parannusta kevään juoksuuni tuli peräti 30 minuuttia. Olin aikaani todella tyytyväinen. Vasta myöhemmin hoksasin myös, että polvet eivät vaivanneet minua koko matkan aikana, mitä voi mielestäni pitää suoranaisena ihmeenä.

Toisen maratonin jälkeen voin avoimesti myöntää olevani hurahtanut juoksemiseen. Olen jo ilmoittautunut kevään Helsinki Citu Runiin, jota pidän juoksuvuoden päätapahtumana. Tähän asti tavoitteeni ja treenini on ollut vaatimatonta, mutta nälkä kasvaa syödessä. Palaan näihin aiheisiin seuraavassa kirjoituksessani.

Ensimmäinen maraton takana

 

Ensimmäinen maraton takana aikaan 4:39:13.

Kerroin viime blogissani keväällä, kuinka epävarmaksi tunsin oloni viimeisenä iltana ennen Helsinki City Runia. Oloni oli täysin valmistautumaton ennen yhtä elämäni rasittavimmista koitoksista. Tarkoitukseni oli juosta maraton, vaikka säännöllinen treeni oli jäänyt viime kuukausilta. Pelkäsin epäonnistuvani pahemman kerran. Karmeimmissa kauhukuvissani jouduin keskeyttämään juoksun nöyryyttävästi jo alkumetreillä tai rikoin paikkani päätyen yöksi sairaalaan.

Koska en kuitenkaan kehdannut jättää leikkiä viime hetkillä sikseen, lähdin aamulla kohti Olympiastadionia ainoana tavoitteenani maaliin pääseminen. Noin tunti ennen starttia otin fysioterapeutin ohjeen mukaisesti särkylääkettä (400 mg Buranaa ja 400 mg Panadolia) ennaltaehkäistäkseni polvikipua. Se ei tuntunut täysin oikealta, ja mielessäni mahdollisten kauhukuvien joukossa käväisi myös jonkinlaisiin komplikaatioihin kuoleminen, mutta päätin siirtää ajatuksen sivuun.  Palaan tähän asiaan tämän kirjoituksen lopussa.

Pohdintaa varusteista

Kisapaikalle päästyäni päänvaivaa aiheutti vuorostaan sopivan vaatetuksen valinta. Säätiedote oli luvannut lämmintä säätä, joten olin ajatellut juosta t-paidassa ja shortseissa. Paikan päällä sää oli kuitenkin viileähkö. Minulla oli mukana pitkähihainen, jonka pelkäsin osoittautuvan pitkässä juoksussa liian tukalaksi vaatteeksi. Vaatteiden vaihto kesken juoksun ei tuntunut mielekkäältä ajatukselta. Kisanumeron paidasta toiseen tuskin onnistuisi liikkeessä, eikä ylimääräisestä vaatekappaleesta pääsisi matkan aikana eroon.

Päätin lopulta lähteä matkaan pitkähihaisessa, koska katseltuani ympärilleni totesin kokeneimman näköisillä osallistujilla olevan päällään pitkähihaiset. Heidän paitansa vaikuttivat tosin paremmin juoksuun sopivilta ohuilta teknisiltä paidoilta, kun taas omani oli ennemmin tarkoitettu päällyspaidaksi. Järkeilin sen olevan silti parempi vaihtoehto kuin heti alkuun paleltuminen. Päivän lämmetessä paidastani voisi raottaa vetoketjua ja kääriä hihat.

Ennen lähtöä tein myös toisen havainnon: itseni lisäksi huomasin vain yhden toisen paljasjalkakenkiä käyttävän juoksijan. Myöhemmin tosin kuulin, että joukossa oli ainakin yksi juoksija, joka juoksi kokonaan paljain jaloin. Toivottavasti hänelläkin oli (särky)lääkitys kunnossa.

Lähtölaukaus

Kuulemma yksi yleisimpiä aloittelijoiden virheitä on juosta alussa liian nopeasti, jolloin väsymys iskee ennen aikojaan. Päätin välttää tämän erheen ja juosta alussa korostetun rauhallisesti, vaikka mieli tekisi pinkoa kovempaa. Järkeilin minulle sopivan paikan olevan jossain 4:45 ja 5:00 jänisten paikkeilla.

Ensimmäisten kilometrien aikana minulla ei ollut vaikeuksia malttaa juosta tarpeeksi hitaasti. Ennemmin minua huolestutti, koska jopa 4:45 jänisten tahti tuntui välillä liian vauhdikkaalta. Päätin kuitenkin pitää heidät vähintään näkösällä. Silloin tietäisin ainakin olevani oikealla reitillä ja maalissa tapahtuma-ajan puitteissa.

Lihasten lämmettyä 4:45 jänisten vauhti tuntui juuri oikealta. Ainoa huoleni oli, että koska polvikipu alkaa, ja pakottaako se minut hidastamaan tai jopa pysähtymään. Särkylääke ja polvituki siirsivät kipua selvästi, ja ensimmäiset hyvin heikot tuntemukset alkoivat vasta 15 kilometrin kohdalla. Varsinaisesta kivusta ei kuitenkaan ollut vielä kyse, joten jatkoin matkaa samaan tahtiin.

Noin 20 kilometrin kohdalla reidet alkoivat tuntua vähän raskaammilta. Sekin oli silti siedettävissä rajoissa, ja viime syksyn puolimaratoniin verrattuna askeleeni oli suorastaan höyhenen kevyt. Koska kaikki sujui suorastaan epätodellisen hyvin, uskalsin kääntää ajatukseni kohti seuraavaa mahdollista ongelmaa. Puolimaratonin ohitettuani olin tuntemattomalla alueella. Jokainen juostu metri oli uusi henkilökohtainen ennätys. Ennen lähtöä olin kuullut pelottavasta kolmenkympin seinästä, jolloin juoksu muuttuu sietämättömän raskaaksi. Tulisiko kohta stoppi?

Kolmekympin seinästä ei ollut kuitenkaan tietoakaan. Pikemminkin tunsin kolmenkympin hurmaa: juoksu kulki hyvin, enkä tuntenut kipua. Tienvarsille kokoontuneiden ihmisten kannustuksesta tuli hyvä fiilis.  Tässä vaiheessa tohdin jo alkaa uskoa pääseväni maaliin. Minulla on myös kaksi salaista tavoitetta, joista en ollut kehdannut kertoa kenellekään: jos pääsisin maaliin, haluaisin päästä sinne alle viiden tunnin. Lisäksi en halunnut kävellä kertaakaan matkan aikana. Kumpikin tavoite oli toteutumassa kirkkaasti.

Jonkinlainen seinä tai vähintään jyrkänne tuli vastaan vasta aivan lopussa. Askel alkoi painaa ja viimeiset viisi kilometriä olivat henkisesti kaikista pisimmät. Toisaalta tässä vaiheessa tiesin jo pääseväni maaliin, vaikka sinne pitäisi kontata, joten mielialani pysyi siedettävällä tasolla. Juoksunautinnosta ei voinut kuitenkaan enää puhua, ja jokainen hyväntahtoinen ”hyvä hyvä, enää x-metriä maaliin!” -huuto yleisöstä tuntui ennemmin lannistavalta kuin kannustavalta.

Juoksu päättyi komeasti Helsingin Olympiastadionille. Koetin parhaani mukaan juosta viimeiset puolikkaan juoksuratakierroksen niin kovaa kuin pystyin, mutta varsinaiseksi spurtiksi siitä ei enää ollut. Maalissa tunsin oloni pakostakin liikuttuneeksi. Nuoruuden haave maratonista oli vihdoin toteutunut! Lisäksi saavutin kirkkaasti kaikki tavoitteeni: pääsin maaliin, tein sen alle viidessä tunnissa enkä kävellyt kertaakaan. Lopullinen aikani oli 4:19.

Liikuttuneisuuden lisäksi oloni oli myös hiukan hölmistynyt. Näinkö helppoa se olikin? Itse asiassa täysmatka tuntui lopulta jopa kevyemmältä kuin syksyn puolimaraton. Onnistumiseen vaikuttivat varmaankin useat tekijät. Vaikka treenini oli keväästä käytännössä lopahtanut, olin kuitenkin juossut talvella ahkerasti. Ehkä lepo ennen isoa suoritusta oli jopa avuksi? Lisäksi nautin matkan aikana ensimmäistä kertaa hiilihydraatteja sisältäviä energiageelejä. Niiden vaikutuksen tunsi selvästi joka imaisulla. Niin, ja ne särkylääkkeet…

Palautuminen matkan jälkeen

Olen joskus kuullut sanottavan, että maraton ei pääty maaliviivalle. Palautuminen ottaa aikansa. Kieltämättä pelkkä kävely ratikalle tuntui aluksi kovalta urakalta. Erityisesti portaat olivat tuskaa. Toisaalta olin kuitenkin kaukana siitä konttauskunnosta, jota pelkäsin. Kotimatkalla kävin kaupassa ja kävelin ylimääräisen kilometrin mentyäni väärään bussiin. Siitäkin selvittiin.

Kokemuksesta tiesin, että pahimmat tuskat tulevat yleensä vasta kahden päivän päästä. Kieltämättä seuraavalla viikolla askellukseni työpaikan portaikossa saattoi herättää hämmästystä. Hiukan yllättäen myös hauislihakset olivat rasittuneet, koska käteni eivät ole tottuneet tuntikausien tauottomaan viuhtomiseen.

Huomionarvoisinta palautumisessa lienee kuitenkin, että en saanut jalkoihini yhtään hiertymiä. Jalkaterässäni ei ollut kerrassaan minkäänlaisia vaivoja. Paljasjalkakengät osoittautuivat siis ainakin itselleni sopiviksi juoksukengiksi.

Mitä seuraavaksi?

Ehdin jo ensimmäisen maratonini aikana päättää, että se ei jää viimeisekseni. Itse maraton oli kokemuksena hieno, ja selkeä tavoite on tehnyt juoksuharrastuksesta mielekästä. Pitääkseni liekin elossa, ryhdyin heti miettimään seuraavaa isompaa tavoitettani. Olisiko se aiemmin aikani parantaminen, ultramatka vai peräti triathlon?  

Todennäköisesti tulen tavoittelemaan kaikkia edellä mainittuja, jos paikkani kestävät. Mutta juuri paikkojen kestävyys on se, johon haluan keskittyä ennen seuraavia askelia. Kuten olen useasti maininnut, suurin ongelmani juoksemisessa on ollut toisen jalan polven kestävyys. Minulla ei riittänyt kärsivällisyyttä treenata jalan tukilihaksia riittävään kuntoon ennen tosikoitosta ja jouduin siksi turvautumaan särkylääkkeeseen, mistä jäi huono maku.

Vasta myöhemmin minulle selvisi, että tulehduskipulääkkeet yhdistettynä pitkän matkan juoksuun voivat aiheuttaa sisäisiä verenvuotoja. Liikunnan ei ole tarkoitus vaarantaa terveyttä, vaan parantaa sitä! Seuraava tavoitteeni on siis juosta maraton ilman tulehduskipulääkettä. Toivoakseni tämä toteutuu Espoon Rantamaratonilla ensi kuussa!

Kohti maratonia – osa 4: Epäilysten keskellä

Virallinen kiplailunumeroni tämän vuoden Helsinki City Runissa.

Toivoisin että minun ei tarvitsisi käyttää huomisesta puhuessani konditionaalia, mutta silloin minun pitäisi juosta maraton. Olen odottanut huomista Helsinki City Runia ainakin syyskuusta asti. Itse maratonista olen haaveillut noin puolet elämästäni.

Valitettavasti oloni on kaukana itsevarmasta. Harjoitteleminen on jäänyt melkein yhtä epäsäännölliseksi kuin tämän treenipäiväkirjan pitäminen. Maaliskuun lopussa juoksin yhden spontaanin puolimaratonin aikaan 2:19, mutta sen jälkeen tuli stoppi. Esteinäni (tai tekosyinäni) ovat olleet perhe- ja työkiireiden lisäksi pitkittynyt flunssa sekä yleinen saamattomuus.

Koska h-hetki lähestyi pelottavasti, päätin tällä viikolla kokeilla hiukan kuntoani. Juoksin noin 10 kilometrin lenkin, jonka aikana vasen polvi kipeytyi jälleen voimakkaasti. Polvi arasteli monta päivää lenkin jälkeenkin.

Lähtökohdat eivät siis ole kovin hyvät, ja järkeni kehottaisikin juoksemaan ennemmin puolimaratonin ja kokeilemaan täysimatkaa uudelleen syksyllä. Varmasti pitkän tähtäimen juoksuharrastustakin ajatellen olisi järkevämpää olla rikkomatta paikkojaan silkkaa jääräpäisyyttäni.

Jostain selittämättömästä syystä haluan silti kokeilla. Minusta myös tuntuu, että mikäli polvet kestävät, myös minä kestän. Huomenna minulla on vain yksi tavoite: päästä maaliin. En lupaa muuttaa Kurdistaniin, jos en onnistu, mutta parhaani teen.

Torinon käärinliinan autenttisuudesta

Tämän kirjoituksen on tarkoitus toimia eräänlaisena keskustelunavauksena dosentti Juha Hiltusen vierailulle isännöimässäni Herraspodi-podcastissa. Keskustelumme aihe on Torinon käärinliinana tunnetun reliikin autenttisuus. Juha Hiltunen on historioitsija ja kulttuuriantropologi, joka on kirjoittanut Torinon käärinliinasta teoksen Valokuva Jeesuksesta (2019). Kirjoituksen avulla pyrin jäsentämään omia ajatuksiani aiheesta.

Usein Torinon käärinliinan sanotaan olevan maailmanhistorian tutkituin esine. Sitä on tutkittu kenties kaikilla kuviteltavissa olevilla tieteenaloilla aina arkeologiasta botaniikkaan. Kaikesta huolimatta asiantuntijat eivät ole yksimielisiä siitä, mikä tuo Torinon Pyhän Johannes Kastajan katedraalissa säilytettävä reliikki oikeastaan on.

Torinon käärinliinan tapauksessa on helpompaa aloittaa faktoista, jotka kaikki allekirjoittavat: käärinliina on noin 4,4 kertaa 1,1 metrin kokoinen pellavaliina, jossa on himmeä miehen alastonta ruumista muistuttava kuvajainen. Edestä ja takaa näkyvä hahmo näyttää kärsineen tuskallisen kuoleman, ja hänen vammansa ovat yhteensopivat Uuden testamentin kuvaukseen Jeesuksen ristinkuolemasta.

Oikeastaan näiden tosiasioiden lisäksi kaikki muu käärinliinaa koskeva jakaa voimakkaasti mielipiteitä: kuinka vanha käärinliina on? Onko siinä aitoa verta? Ja ennen kaikkea, onko kuvan mies Jeesus Kristus? Maallikon näkökulmasta on hämmentävää, että asiantuntijat päätyvät saman datan perusteella täysin päinvastaisiin johtopäätöksiin. Yritän tässä kirjoituksessa hahmottaa omia ajatuksiani lukemani ja kuulemani perusteella.

Ajanlaskun alusta vai keskiajalta?

Todennäköisesti oletettu yhteys kristinuskon perustajaan tekee tästä kankaanpalasta niin kiistanalaisen. Valehtelisin jos väittäisin, ettei se vaikuta ollenkaan omaankin suhtautumiseeni. Kristitylle ajatus kankaasta, johon Vapahtajamme ruumis on ollut käärittynä, on suorastaan henkeäsalpaava, ja sen vuoksi vaikeaa lähestyä kylmän objektiivisesti.

Kirkko ei ole koskaan ottanut virallisesti kantaa käärinliinan aitouden puolesta, mutta perinteen mukaan sitä on kunnioitettu Kristuksen alkuperäisenä hautaliinana. Katolinen kirkko ei kuitenkaan edellytä jäseniään uskomaan käärinliinan aitouteen.

Skeptikkojen mukaan kyse on keskiaikaisesta väärennöksestä. Väärennösteorian kannattajia on ollut koko käärinliinan tunnetun historian, mutta viimeistään vuonna 1988 tehtyjen radiohiilimittausten ajatellaan vahvistaneen heidän kantansa.

Uskonnollisesta luonteestaan huolimatta jakolinja autenttisuuden ja sen kiistäjien välillä ei kulje vain kristittyjen ja ei-kristittyjen välillä, vaan myös monet kristityt pitävät käärinliinaa väärennöksenä. Erityisesti monet protestantit suhtautuvat tähän kuten muihinkin reliikkeihin nuivasti. Vastaavasti on joitain käärinliinan aitouteen uskovia, jotka eivät tunnusta mitään kristinuskon suuntausta.

Kannat käärinliinan alkuperästä voidaan nähdäkseni jakaa karkeasti kolmeen ryhmään:

a) Käärinliina on aito Jeesus Kristuksen hautaliina. Tätä kantaa edustaa esimerkiksi suomalainen dosentti Juha Hiltunen.

b) Käärinliina on keskiaikainen väärennös. Ymmärtääkseni tällä kannalla ollut valtaosa tiedeyhteisöstä.

c) Käärinliina on keskiajalla tehty taideteos, jota käytettiin uskonnolliin tarkoituksiin. Tämän kannan mukaan se ei siis olisi varsinaisesti väärennös, mutta ei aitokaan. Tätä kantaa edustaa muun muassa katolinen Hugh Farey, joka pitää The Medieval Shroud -blogia.

Kokemukseni mukaan suurin osa tutkijoista ja alan harrastajista on kiinnostunut vain käärinliinan aitoudesta, eivät mahdollisen keskiaikaisen tekijän motiiveista. Heille vaihtoehdot b. ja c. ovat siis yksi ja sama asia. Joka tapauksessa lähes loputtomien tieteellisten tutkimusten olettaisi erottavan hyvinkin selvästi keskiaikaisen teoksen ja ajanlaskun alusta olevan hautaliinan toisistaan. Esimerkiksi aidossa käärinliinassa tulisi olla verta, taideteoksessa taas maalia.

Verta ja siitepölyä?

Vuonna 1990 professorit Walter McCrone ja Joe Nickell tutkivat käärinliinasta otettuja näytteitä. He päättelivät analyysissään, että käärinliinassa ei ole verta vaan maalia tai muuta väriainetta. Tämän saattoi heidän mukaansa päätellä näytteiden sisältämästä rautaoksidista, sinooperista ja elohopeasulfidista. Väite on kyseenalaistettu muun muassa toteamalla, että käärinliinaan on voinut tarttua maalia, kun siitä on tehty jäljennöksiä. (Kunnioitettuna reliikkinä käärinliinasta on tehty jäljennöksiä muissakin kuin vilunkiaikeissa.) Lisäksi Hiltunen huomauttaa teoksessaan, että veri sisältää rautaa, joten rautaoksidin pitäminen todisteena maalista on hänen mukaansa epärehellisen tarkoitushakuista.

Toisaalta maali tai väriaine eivät vielä tarkoita, ettei käärinliinassa voisi olla myös verta. Erilaiset analyysit ovat osoittaneet, että käärinliinassa on kuin onkin verijäämiä. Niiden lisäksi on löydetty pätkiä niin ihmisen kuin erilaisten kasvienkin DNA:sta. Aitouden puolestapuhujien mukaan löydöksissä on erityisen runsaasti juuri lähi-itään viittavia DNA-jäämiä. Toisaalta löydökset ovat niin runsaita, että ne tuntuvat viittaavan kasvien kuin ihmistenkin osalta lähes kaikkialle maailmaan. Luonnollisesti debatin osapuolet pitävät tätä todisteena oman kantansa todenperäisyydestä: aitouden puolustajien mukaan näytteiden runsaus osoittaa käärinliinan tulleen pitkän matkan lähi-idästä Eurooppaan, kun taas sen vastustajien mukaan näin runsas otanta osoittaa vain käärinliinan olleen lukuisten ihmisten kosketeltavana, eikä siitä näin ollen voi erotella väitetyn ristiinnaulitun miehen DNA:ta.

Oikeastaan DNA-löydökset osoittavat vielä yhden asian, josta käärinliinan aitouden puolestapuhujat ja sen vastustajat ovat samaa mieltä. Pitkän historiansa vuoksi Torinon käärinliina on vähintään joiltain osin kontaminoitunut, mikä tekee sen tutkimisesta hankalaa. Keskustelu kontaminaatiosta onkin ollut keskiössä myös vuonna 1988 tehdyissä ja runsasta huomiota herättäneissä radiohiilimittauksissa.

Radiohiilimittauksen luotettavuus

Vuonna 1988 Torinon käärinliina asetettiin sen historian suurimpaan tulikokeeseen, kun katolinen kirkko salli sen iän tutkimisen uudella radiohiilimittausteknologialla. Ennen tuota valtaosa tutkijoista piti käärinliinaa aitona, minkä on arveltu vaikuttaneen kirkon myötämielisyyteen jatkotutkimusten suhteen. Tutkimus herätti voimakkaita tunteita jo etukäteen, sillä se edellytti, että korvaamattoman arvokkaasta reliikistä oli leikattava testipala.

Käärinliinan reunasta leikattu pala jaettiin edelleen kolmeen osaan, jotka lähetettiin Zürichin, Tusconin ja Oxforfin yliopistoihin tutkittavaksi. Kukin yliopisto suoritti itsenäiset mittauksensa, joiden tulokset julkistettiin 13. lokakuuta 1988. Tulokset järisyttivät maailmaa: käärinliinan todettiin olevan noin 95% varmuudella aikaväliltä 1260 – 1390. Valtaosa ihmisistä tietää käärinliinasta vain tämän, eikä pidä muuta tietämisen arvoisenakaan.

Luonnollisesti radiohiilimittauksen tuloksilla on epäilijänsä, vaikka heidän ääntään ei ole juuri nostettu esille. Kriitikoiden mukaan mittausten luotettavuuteen vaikutti mittausalueen kontaminaatio. Kyseisessä reunakohdassa väitetään myös olleen keskiajalla lisätty paikkapala. Lisäksi on huomautettu, että pienestä koealueesta huolimatta laboratorioiden ajoitukset poikkesivat lähes 200 vuotta toisistaan. Radiohiilimittaukseen osallistuneet tahot ovat pääosin kiistäneet niitä kohtaan esitetyn kritiikin.

Vuonna 2010 Arizonan yliopiston vuoden 1988-tutkijatiimiin kuulunuts Timothy Jull suorittu kollegansa Rachel A. Freer-Watersin kanssa uuden mittauksen, eikä löytänyt aiemman tutkimuksen tuloksissa huomautettavaa.

Vuoden 1988 radiohiilimittauksesta on kirjoitettu kirja poikineen, eikä debatin loppua näy. On kuitenkin todettava, että kenties johtopäätöksiään ei kannata nojata pelkkään radiohiilimittaukseen. Hyvä esimerkki tästä on vuonna 2007 Oviedon hikiliinalle tehty radiohiilimittaus. Oviedon hikiliina on reliikki, joka perimätiedon mukaan laitettiin Jeesuksen kasvoille hautauksen yhteydessä. Monien asiantuntijoiden mukaan tutkimukset osoittavat yhteyden sen ja Torinon käärinliinan välillä. Radiohiilimittaus osoitti Oviedon hikiliinan olevan noin vuodelta 700. Tutkimuksen kannalta ongelmalliseksi osoittautui, että hikiliinan dokumentoitu historia ulottui lähes varmasti vuoteen 570. Selitystä tälle ristiriidalle haettiin jälleen esimerkiksi kontaminaatiosta.

Torinon käärinliinaa on yritetty ajoittaa myös muunlaisilla menetelmillä. Vuonna 2005 amerikkalainen kemisti Raymond N. Rogers mittasi käärinliinan kankaan vaniliinipitoisuuksia vaniliinireduktioksi kutsulla menetelmällä. Hänen mukaansa käärinliinan ikähaarukka voisi olla jopa 1300 – 3000 vuotta. Hän myös totesi, että vuoden 1988 radiohiilimittauksessa käytetty näyte ei ollut todennäköisesti alkuperäistä käärinliinakangasta kuten käärinliinan aitouden puoltajat ovat esittäneetkin. Rogersin tutkimus julkaistiin vertaisarvioidussa ja hyvämaineisessa Thermochimica Acta -tiedelehdessä.

Viimeisimpänä käärinliinasta kiinnostunutta maailmaa kuohutti vuonna 2022 toteutettu ja viime vuoden lopulla laajaa mediahuomiota saanut tutkimus. Barrin yliopiston kristollografian professorin Liberato de Caron tutkimysryhmän tutki käärinliinan kuitujen hajoamista uudella laajakulmaröntgensirontamenetelmällä (Wide-Angle X-Ray Scattering, WAXS). Tutkijaryhmä kokeili menetelmää toisiin antiikkisiin pellavakankaisiin, jotka on ajoitettu radiohiilimittauksella. Ryhmä totesi heidän menetelmänsä ja radiohiilimittaus tuottavat yhdenmukaisia tuloksia, jos näytteet olivat välttyneet kontaminaatiolta. Sen jälkeen he vertasivat menetelmällään Torinon käärinliinan kuitua ajanlaskun alun Israelista peräisin olevaan näytteeseen ja totesivat ne yhtäpitäviksi. Tutkimuksen johtopäätös oli siis, että käärinliina voi hyvinkin olla 2000 vuotta vanha.

Viimeisin tutkimus on sen verran tuore, ettei sitä olla ehditty kiistää vielä kovin laajasti. Lienee kuitenkin varmaa, että tutkimus tulee kohtaamaan monenlaista kritiikkiä, kuten tiedettä tehdessä toki kuuluukin. Artikkelissaan tutkijaryhmä peräänkuuluttaa itsekin jatkotutkimuksia ja huomauttaa, että WAXS-menetelmällä tutkimusta voidaan tehdä huomattavasti pienemmillä näytepalalla (puoli millimetriä) kuin radiohiilimittausta. Lisäksi samaa näytepalaa voidaan tutkia useita kertoja toisin kuin radiohiilimittauksessa, jossa näytepala tuhoutuu.

 Lopuksi

Tutkimusmenetelmien kehittyminen tuonee Torinon käärinliinasta lisätietoa lähivuosina, mutta yleisesti hyväksyttyä lopputulosta tuskin on näköpiirissä. Käärinliina pysyy siis rakastettuna ja vihattuna reliikkinä hamaan tulevaisuuteen riippumatta tieteellisistä tutkimuksista. 

Oma kantani kääriinliinaan on tällä hetkellä agnostinen. Emotionaaliselta kannalta toivoisin sen olevan aito, mutta rationaalinen puoleni ei ole täysin vakuuttunut kumpaankaan suuntaan. Argumentit puolin ja toisin ovat mielestäni vahvoja, ja maallikon on vaikea muodostaa asiasta vahvaa kantaa. Toisaalta jopa asiantuntija joutuu nöyrtymään käärinliinan mysteerin edessä, sillä kenelläkään ei voi olla pätevyyttä kaikilta tieteenaloilta, joiden valossa Torinon käärinliinaa on tutkittu. Olen tässä lyhyessä tekstissä nostanut esiin vain murto-osan niistä aspekteista, joita käärinliinasta on tutkittu. 

Yksilölle Torinon käärinliina muodostaakin kiehtovan älyllisen haasteen, joka parhaimmillaan vahvistaa hänen uskoaan. Pelkän käärinliinan varaan maailmankatsomustaan ei kannata kuitenkaan varata.

Joululenkki (Kohti maratonia - osa 3)

Chat GPT:n luoma kirjoituksen teeman mukainen kuvituskuva.

Siunattua joulunaikaa kaikille!

Päätin pitää kinkun syömisestä tauon ja juosta pitkästä aikaa kunnollisen pituisen lenkin. Samalla ajattelin tehdä blogiini ensimmäisen kirjoituksen, joka ei ole silkkaa metatason sofismeja vaan todellista dataa harjoitteluni edistymisestä.

Olen vasta aloitellut fysioterapeutin antamien liikkeiden tekemistä, joten on ennenaikaista arvioida niiden vaikutusta. Sen sijaan minulla oli ensimmäistä kertaa käytössäni polvituki.

Odotusteni vastaisesti tuki ei siirtänyt polvikivun alkua myöhemmäksi, vaan se alkoi tuttuun tapaan noin kahden kilometrin kohdalla. Toisaalta polvea kevyesti puristava kangastuki tuntui tekevän kivusta jotenkin erilaista, siedettävämpää.

Juoksin lopulta 9,4 kilometriä. Loppumatkasta polvikipu oli jo melko voimakasta. Treenistä jäi silti hyvä fiilis, koska se oli pisin juoksuni aikoihin. Polveani ei myöskään sattunut seuraavana päivänä, kuten on joskus käynyt juostuani kivusta piittaamatta. Kenties polvituella oli tähän vaikutusta.

Lopuksi vielä älykellon antamaa dataa juoksustani. Sen perustella voitaneen todeta, että tekniikassani on paljonkin parannettavaa, eivätkä minua jäykäksi tyypiksi kritisoineet ole aivan väärässä.

Kohti maratonia – osa 2: Yksi askel eteen, kaksi taaksepäin?

Edellisessä kirjoituksessani julistin koko maailmalle henkselit paukkuen aikovani juosta toukokuussa maratonin. Nyt pelkään lähteneeni soitellen sotaan, sillä maratonprojektini on ottanut roimasti takapakkia.

Opettajan ammattiin olennaisesti liittyvä lukukauden lopun työsuma on osaltaan pitänyt minut kaukana lenkkipolusta. Sen lisäksi edellisessäkin kirjoituksessani käsittelemäni polvivaiva on voimistunut. Kipu tulee kuin kello kaulassa: kun noin kaksi kilometriä on juostu, vasenta polvea alkaa vihloa lumpion ulkoreunalta. Tämä jos mikä tuntuu lannistavalta. Näillä jaloillako pitäisi pystyä juoksemaan 42,195 kilometriä?

Olen miettinyt, rikoinkohan polveani entisestään juostessani elokuussa puolimaratonin hampaat irvessä. Entä voiko esimerkiksi kylmentynyt lämpötila vaikuttaa polven kuntoon? Entä jos koko vaiva onkin psykosomaattinen? Tunnen itseni välillä varsinaiseksi noitatohtoriksi miettiessäni ongelman syytä.

Fysioterapeutin vastaanotolla

Koska en ole löytänyt itse pysyvää ratkaisua vaivaan, varasin ajan fysioterapeutille. En ainakaan vielä psykoterapeutille. Ensimmäisen viiden minuutin aikana hän teki silmiä avaavan havainnon: jalkani ovat lihasmassaltaan todella epäsymmetriset. Vasemman jalan reisi näyttää riisitautisen jalalta oikeaan verrattuna! Katsoessani jalkojani kokovartalopeilistä ihmettelin, miten en ollut sitä itse huomannut.

Lisäksi fysioterapeutti väänteli jalkaani monenlaisiin asentoihin ja kyseli joukon kysymyksiä, joiden kaikkien johtopäätös oli jotakuinkin sama. Polvi vaivaa minua juostessa ja vain juostessa, joten kyse on mitä ilmeisemmin vasemman jalan tukilihasten heikkoudesta. Tapaamisen päätteeksi sain printin, jossa on kolme lihaskuntoliikettä, joita minun pitäisi tehdä.

Asiantuntevan oloinen fysioterapeutti antoi myös yllättävän neuvon: hänen mukaansa ennen pitkää juoksua on sallittua – jopa suotavaa – ottaa tulehduskipulääkettä. Kivunlievityksen lisäksi tästä on kuulemma apua juoksusta johtuvan tulehduksen torjunnassa. Minä kun olin kuvitellut tällaisen lääkkeellisen aistien turruttamisen olevan terveydelle haitallista, ellei jopa suoranaista narkomaniaa. Taidan silti harkita.

Kysyessäni erilaisten luontaistuotteiden mielekkyydestä sain vastauksen, että kreatiinista saattaa olla ainakin teoriassa hyötyä, koska se parantaa lihasten verenkiertoa.

Juoksijaksi kasvaminen

Lihasharjoittelun tuominen osaksi juoksuharrastusta tuo siihen jälleen uuden puolen, johon en ollut varautunut. Olin vasta hyväksynyt, että venytteleminen on osa liikkuvan ihmisen arkea. Haluan juosta - en venytellä ja voimailla! Maksaako vaivaa jatkaa treenaamista, jos sen vuoksi joutuu tekemään niin paljon kaikkea ylimääräistä, joka ei innosta? Vaikuttaa siltä, että minun on jälleen päivitettävä luutuneita asenteitani.

Nuorempana harrastin liikuntaa lähinnä fiilispohjalta. Lähdin lenkille, kun huvitti ja juoksin sen verran kuin sattui lähtemään. Sen sijaan katsoin, että monipuolinen treeni puhumattakaan treeniohjelmista ei sovi ”taiteilijaluonteelleni”. Tuolloin oli helppoa juosta pitkäkin matka nopeasti. Toisaalta ilman sitoutumista ja tavoitteellisuutta oli yhtä helppo heittää lenkkarit nurkkaan ja lopettaa.

Kestävyysjuoksussa ei ole kyse pelkästään siitä, että saa itsensä silloin tällöin lenkkipolulla hikoilemaan. Pikemminkin kestävyysjuoksu on itsekuria ja pitkäjänteisyyttä vaativa elämäntapa. Päästäkseen maaliin ei riitä, että sietää kylkipistosta tai polvikipua, vaan on noudatettava kurinalaisuutta jatkuvasti. Siksi vain murto-osa ihmisistä juoksee maratonin, vaikka lähes jokaisella on siihen fyysiset valmiudet.

Toivoakseni minäkin voin vielä jonain päivänä kutsua itseäni maratoonariksi.

Kohti maratonia -treenipäiväkirja (osa 1)

Espoon rantamaratonin puolimaraton 21.9.2024.

Yksi syy blogini uudelleen elävöittämiseen oli halu kirjoittaa uudelleen löytämästäni juoksuharrastuksesta. Ajatus pitää julkista treenipäiväkirjaa tuntui hauskalta, koska jaan tietoja lenkeistäni ja edistymisestäni muutenkin ystävieni kanssa. Tarkoitus on nimenomaan dokumentoida omaa edistystäni, ei kirjoittaa minkäänlaista opasta. Olen kaukana asiantuntijasta, ja pikemminkin toivon saavani lukijoilta vinkkejä ja kannustusta, enkä päinvastoin.

Silkan huomiohakuisuuden lisäksi vaikuttimenani on luoda itselleni positiivista suoristuspainetta. Olen huomannut, että tavoitteeseen pääsee helpommin, kun sen jakaa jonkun kanssa. Tämän jälkeen perääntyminen on vaikeampaa.

Taustani

Lenkkeilin nuorena aktiivisesti ja haaveilin juoksevani joskus maratonin, mutta polvivaivat ja perheellistymiseen liittyvät kiireet saivat minut unohtamaan nämä haaveet vuosikausiksi. Kahdenkymmenen ja kolmenkymmenenviiden ikävuoden välillä en juossut montaakaan lenkkiä ja useimpina niistä harvoistakin seuranani oli lyhyen matkan jälkeen vasenta polvea vaivaava kipu. Hyväksyin alistuneena, että maraton jäänee minun kohdallani haaveeksi.

Vasta vajaa vuosi sitten löysin juoksemisen innon uudelleen saatuani sähköpostiini mainoksen Espoon rantamaratonista. Yleiskuntoni oli melko hyvä, sillä harrastin työmatkapyöräilyä kesät talvet, ja kesäisin tein pidempiäkin pyöräretkiä, mutta polveni kunto oli pieni mysteeri. Pyöräillessä se ei oireillut, mutta juostessa kipu alkoi yleensä noin kolmen kilometrin jälkeen, mikä sai pidemmän matkan juoksemisen tuntumaan utopistiselta ajatukselta. Päätin silti hetkellisessä innonpuuskassa ilmoittautua puolimaratonille ja katsoa kuinka käy.

Rantamaratonille ilmoittautumisen jälkeen aloitin säännöllisen harjoittelun. En tiennyt – enkä tiedä vieläkään – polvivaivani perimmäistä syytä, mutta tutkittuani asiaa päätin kokeilla, voisiko apu löytyä kehonhuollollisilla toimenpiteillä. Aloitin jokaisen lenkin venyttelemällä jalkani perinpohjaisesti. Tämä on varmaan useimmille liikkuville ihmisille itsestään selvää, mutta ei minulle. Nuorena en piitannut venyttelystä tai lämmittelystä: juoksu oli juoksua eikä siihen kuulunut voimistelu ja muu lanteiden pyörittely.

Venyttelyllä tuntui olevan selkeä vaikutus. Pystyin pian juoksemaan pidempiä matkoja. Polvi (tai polvet) kipeytyivät yhä mutta vasta pidemmän matkan jälkeen. Toisaalta olin yllättynyt, miten raskaalta juokseminen tuntui jaloissa, vaikka olin pyöräillyt toisinaan hyvin pitkiäkin matkoja: pisin pyöräretkeni oli pituudeltaan yli 500 kilometriä neljän päivän aikana (Espoo – Köyliö – Tampere – Espoo).

Tilanne nyt

Espoon rantamaraton pidettiin 21.9.2024. Juoksin tuolloin puolimaratonin aikaan 2:24:31. Ei mikään huippuaika mutta mielestäni hyvä tulos miehelle, joka vajaa puoli vuotta aiemmin pystyi juoksemaan vain muutaman kilomerin. Ensisijainen tavoitteeni oli muutenkin maaliin pääseminen, vaikka nälkä toki välillä uhkasi kasvaa syödessä.

Matkan aikana molemmat polveni kipeytyivät voimakkaasti, ja noin puolivälin kohdalla pelkäsin joutuvani keskeyttämään. Ennen varsinaista suoritusta pisin lenkkini oli ollut korkeintaan 13 kilometriä, joten kyseessä oli eräänlainen hyppy tuntemattomaan. Uskoin silti pystyväni, jos vain polven tai polvien kipu ei kasva infernaaliseksi.

Onnistuminen puolimaratonilla sai minut uskomaan, että kenties vielä pitkäjänteisemmällä harjoittelulla nuoruuteni haave täyspitkästä maratonistakin on mahdollinen. Juuri tällä tiellä olen nyt. Ilmoittauduin toukokuussa 2025 pidettävään Helsinki City Running Day -maratonille. Tarkoitukseni on dokumentoida edistystäni tähän blogiin. Kaikki kommentit ja neuvot kokeneemmilta liikkujilta ovat tervetulleita. Lisäksi jaan mielelläni kokemuksia saman tavoitteen parissa puurtavien kanssa.

Blogini on palannut

(Kuva: Wikimedia Commons)

Espoonjoessa on virrannut paljon vettä sitten edellisen tällä alustalla julkaisemani kirjoituksen. En ole viime vuosina juurikaan blogannut, koska olen keskittynyt muihin asioihin. 

Viime aikoina olen kokenut kasvavaa tarvetta kirjoittamiseen, mutta sopiva kanava on puuttunut. Pohdin uuden blogin perustamista, koska monet vanhat kirjoitukseni eivät ole kestäneet aikaa kovin hyvin. Monet eivät edusta nykyisiä näkemyksiäni sisällöltään tai sävyltään. Uuden blogini olisi muutenkin tarkoitus olla luonteeltaan erilainen: ikään kuin julkinen päiväkirja, ei poliittinen manifesti. En toki voi enkä aio luvata, etteikö paasausta olisi jatkossakin tiedossa.

Päädyin lopulta jatkamaan siitä, mihin kynäni putosi vajaa kymmenen vuotta sitten. Vanhat kirjoitukseni saavat jäädä. Ne toimikoot sekä ajankuvina ja muistoina. Mitä tulee muuttuviin mielipiteisiin, tuskin nykyisistäkään näkemyksistäni kaikki jäävät pysyviksi.

Espoossa,
20.10.2024

 

Blogini on muuttanut

En päivitä enää tätä blogia, vaan kaikki kirjoitukseni ilmestyvät jatkossa osoitteessa www.stefanholm.fi

O. Rehn ja puolueiden epätasapuolinen kohtelu

Arvon Olli Rehn

Marssitte vajaa viikko sitten protestina ulos Helsingin yliopiston puoluejohtajien EU-tentistä. Mielestänne teitä ja puoluettanne oli kohdeltu epätasapuolisesti, kun järjestäjät eivät olleet saaneet paneelin aikataulua sopimaan Keskustan puheenjohtaja Juha Sipilän aikatauluun ettekä te saanut tuurata häntä, koska ette ole puolueenne puheenjohtaja. Mikäli tämä on teistä epätasapuolista kohtelua, teitä saattaa järkyttää se, mitä aion kertoa teille eduskunnan ulkopuolisten puolueiden arjesta.

Ensinnäkin tentti, josta marssitte ulos, ei ollut nimensä mukaisesti ”Puoluejohtajien suuri Eurooppa-keskustelu”. Se oli oikeastaan hyvin pieni. Suomessa on kahdeksan puoluetta, jotka eivät saaneet kansanedustajia viime eduskuntavaaleissa eivätkä tämän takia saaneet kutsua tähän tai juuri muihinkaan median noteeraamiin vaalipaneeleihin.

Epätasapuolisen kohtelun syy on siis huono menestys edellisissä vaaleissa, joissa niitä myös kohdeltiin epätasapuolisesti edelliseen vaalimenestykseen vedoten. Mitä luulette: onko tällaisella epätasapuolisella kohtelulla vaikutusta puolueiden menetykseen?

Syrjivä media

Mediassa näiden puolueiden olemassaolo pääsääntöisesti jätetään huomiotta. Silloinkin, kun tästä linjasta poiketaan, niistä käytetään termiä ”pienpuolue”, joka sisältää oletuksen, että pienuus olisi niiden pysyvä ominaisuus eikä niitä siksi tarvitse ottaa vakavasti. Tätä periaatetta noudatetaan myös vaaleja edeltävässä uutisoinnissa siitä huolimatta, että yksikään puolue ei ole saanut vielä yhtään ääntä.

Puolueiden jaoittelu koon mukaan on harvoin perusteltua, mutta mikäli näin haluttaisiin tehdä, tarjolla olisi muitakin vaihtoja kuin edellisten vaalien voimasuhteet. Esimerkiksi nykyisten vaalien ehdokasmäärät tarjoavat mielenkiintoisen näkökulman. Edustamallani ”pienpuolueella”, Itsenäisyyspuolueella, on ehdokkaita kaikista manner-Suomen vaalipiireistä yhteensä 151 –­ maan seitsemänneksi eniten –, minkä vuoksi se jättää taakseen esimerkiksi hallituspuolue RKP:n 104:n ehdokkaan määrän.

Silti emme ole mediassa tasapuolisesti tai edes seitsemänneksi eniten äänessä oleva puolue.

Yleisradio osana rakenteellista korruptiota

Kaupalliselta medialta tätä saattaa odottaakin, sillä niiden tarkoitus on tuottaa osakkeenomistajilleen rahallista hyötyä. Sen sijaan verovaroin rahoitettavan Yleisradion tulisi toimia näiden vastapainona kansanvallan airuena. Se, ettei tämä toteudu, on erityisen tuomittavaa ja tekee Yleisradiosta osan maamme sisäänrakennettua harvainvaltaa.

Yleisradiolla on lailla säädetty erityisvastuu kohdella puolueita ”tasapuolisesti ja yhdenmukaisia periaatteita noudattaen” (Puoluelaki 10 § 2. momentti). Silti Yleisradio rikkoo tätä vaatimusta vaaleista toiseen muun muassa jakamalla eduskuntapuolueet ja eduskunnan ulkopuoliset puolueet eri tv-tentteihin ja tarjoamalla jälkimmäisille edellisiin nähden täysin minimaalisesti televisionäkyvyyttä.

Tätä pohdittaessa kannattaa huomioida, että puolueet, joita Yleisradio suosii vuodesta toiseen, ovat samoja eduskuntapuolueita, jotka päättävät viime kädessä niin omista puoluetuistaan kuin Yleisradion rahoituksestakin. Kansalla ei ole asiaan mitään sanottavaa.

Poliittisin perustein myönnetyt tuet

Puoluetuet ovat puolueellisen median jälkeen maamme merkittävin puolueiden epätasapuolisuutta luova tekijä. Valtioneuvosto myöntää puolueille vuosittain runsaat 30 miljoonaa euroa avustusta. Tukea ei kuitenkaan jaeta puolueiden kesken tasan eikä kannatuksen, vaan edellisissä vaaleissa saavutettujen kansanedustajapaikkojen mukaan. Eduskunnan ulkopuoliset puolueet on rajattu kokonaan tuen ulkopuolelle.

Mitään järkiperustetta tälle ETYJ:inkin huomautuksen saaneelle epäkohdalle ei ole. Jäljelle jäävät siis vain poliittiset perusteet. Puoluetuet pitävät eduskunnan pienimpien puolueiden ja sen ulkopuolisten puolueiden välisen kaulan sopivan suurena.

Toinen vielä selkeämmin poliittisin perustein myönnetty valtapuolueiden asemaa pönkittävä tuki ovat poliittisten nuorisojärjestöjen tuet. Tuen määrään vaikuttavat järjestön toiminnan määrä, sen laatu sekä ajankohtaisuus ja yhteiskunnallinen vaikuttavuus. Poliitikkojen ilman yhtään objektiivista mittaria tekemä päätös poliittisten nuorisojärjestöjen tuista ei voi olla kuin poliittinen.

Nopeasti kasvaneen puolueen nuorisojärjestönä Perussuomalaiset nuoret ovat asettaneet nuorisojärjestöjen tuet kiusalliseen valoon. Tyytymättöminä saamansa tuen määrään PS-nuoret veivät asian oikeuteen ja voittivat. Silti seuraava tukipäätös jatkoi samaa linjaa, ja se tullaan myös viemään oikeuteen. Tuleekin olemaan mielenkiintoista nähdä, muuttuuko suuntaus, jos Perussuomalaiset pääsevät seuraavaan hallitukseen.

PS-nuorten alhaista tukea on perusteltu muun muassa vähäisellä ja kehittymättömällä toiminnalla. Toiminnan lisäämiseen ja kehittämiseen tarvitsisi kuitenkin rahaa. Eipä ihme, että eduskunnan ulkopuolisten puolueiden nuorisojärjestöistä vain Piraattinuoret ja Kommunistinen Nuorisoliitto saavat opetus- ja kulttuuriministeriön tukea. Määrät (KomNL 4500 euroa ja Pinu 11 600 euroa) ovat kuitenkin täysin olemattomia suhteessa esimerkiksi keskustanuorten saamaan 662 000 euroon (sekä Keskustan opiskelijaliiton 57 900 euroon) verrattuna. Eikä niihinkään oltaisi välttämättä päästy ilman Piraattipuolueen poikkeuksellisen vahvaa kansainvälistä verkostoa ja nuorta jäsenkuntaa sekä SKP:n pitkää historiallista perintöä. Myöskään jälkimmäisen ja Vasemmistoliiton yhteinen menneisyys SDKL:n kautta ei liene täysin merkityksetön.

Poliittisten nuorisojärjestöjen tukijärjestelmä luo puolueiden kannatukseen itseään toteuttavan kierteen, jonka avulla vanhat puolueet kaappaavat nuoret mukaan toimintaansa. Tämä toteutetaan Veikkauksen varoilla, joiden tarkoitus olisi tukea maamme hyvinvointia.

Maassamme on myös kasapäin erilaisia apurahoja ja kulttuuritukia, joiden myöntämisperusteet ovat kirjavat. Olennaista on, että näistä päättävät ministerit ja työryhmät, jotka koostuvat poliittisten puolueiden jäsenistä. Paavo Arhinmäki voi väittää, ettei kulttuuritukia myönnetä järjestelmässämme poliittisin perustein. Minä sen sijaan uskon, että poliitikkokin on ihminen ja alttiimpi myöntämään esimerkiksi apurahaa ennemmin oman viiteryhmänsä taiteilijalle kuin jollekulle toiselle.

Tuolileikkejä vai demokratiaa?

Olli Rehn, te sanotte, että mielestänne on tärkeää toimia reilujen pelisääntöjen varassa. Pelkäänpä, että te ette tiedä – tai ette halua tietää – edellä kuvaamani kaltaisesta poliittisesta syrjinnästä mitään. Oma puolueenne, Keskusta, kun ei jää siinä ainakaan häviäjien puolelle.

Politiikassa on kyse yhteisistä asioista, ei ihmisistä. Järjestelmämme on kuitenkin rakennettu pitämään politiikka eduskunnan ulkopuolella, jotta sen sisällä voidaan leikkiä tuolileikkejä ja arvuutella, kuka on seuraava pääministeri, ja tulisiko noudattaa ennemmin hänen vai vielä istuvan pääministerin aikataulua.

PS-Nuorten uskottavuus

”Suomessa on nyt yksi poliittinen nuorisojärjestö, joka ajaa itsenäisyyden palauttamista maallemme”, hehkuttaa Facebook-seinällään Perussuomalaisten Nuorten puheenjohtaja Sebastian Tynkkynen. Tämä ei ole totta. Suomessa on ollut jo vuoden 2012 syksystä maamme itsenäisyyden palauttamista kannattava nuorisojärjestö nimeltään Itsenäisyysnuoret.

PS-nuoret julkistivat suunnanmuutoksensa EU-kriittisyydestä EU-vastaisuuteen tempauksella, jossa he polttivat EU:n lipun. Tai ainakin soihtua, jonka pohjalla lipun kerrottiin olevan. Lippua ei tuikattu avoimesti tuleen, koska PS-nuoret haluavat ”tehdä asiapolitiikkaa” eivätkä ”aiheuttaa levottomuutta”. Järjestö pyrki tempauksellaan siis häpäisemään lipun kunnioittaen sitä. Kuulostaa yhtä ristiriitaiselta kuin järjestön emopuolueen EU-kannanotot.

Vakavasti ottaen: PS-nuorten tuore Eurooppa-poliittinen ohjelma on melko hyvä. Se tuo esiin EU:n ja eurovaluutan aiheuttamat ongelmat demokratialle, kansojen itsemääräämisoikeudelle ja pohjoismaiselle hyvinvointivaltiolle. Ohjelman sisältö aiheuttaa kuitenkin PS-nuorille vakavan uskottavuusongelman.

Vaikka PS-Nuoret onkin näennäisesti itsenäinen järjestönsä, se on silti Perussuomalaiset rp:n nuorisojärjestö ja sille alisteinen. Tästä käyköön aihetodisteeksi esimerkiksi järjestön viimekuisen islam-aiheisen piirustuskilpailun peruuttaminen puoluejohdonhuomautettua asiasta. Jälleen hiukan ristiriitaisesti, järjestö kieltäytyi kommentoimasta sanallakaan sananvapauden ja avoimuuden puolesta järjestämänsä kilpailun äkillistä perumista.

Jos pelkkä piirustuskilpailu tuottaa ongelmia, miten nuorisojärjestö aikoo uskottavasti vetää emopuolueensa kanssa eri linjaa niinkin isoista kysymyksistä kuin EU, euro tai vapaakauppasopimus TTIP? PS-Nuorten mielestä vapaakauppasopimuksten tulee tapahtua ”kansallisvaltioiden edellytyksin” kun taas Perussuomalaiset-puolueen mielestä EU:n ja USA:n välinen vapaakauppasopimus on ”luonnollisesti parempi tehdäEU-tasolla”.

Kaikissa edellämainituissa nuorisojärjestön ja emopuolueen kannat ovat jotakuinkin päinvastaiset. Mikäli PS-nuoret aikoo oikeasti edistää Eurooppa-poliittisessa ohjelmassaan esittämiään kantoja, herää kysymys, mitä puoluetta PS-nuoret kehottaa äänestämään ensi vaaleissa?

Ensimmäinen videobloggaus - 64 päivää vaaleihin

Tukea vaalityöhön

Hyvät lukijani,

kuten osa teistä varmaan tietääkin, allekirjoittanut on mitä todennäköisimmin ehdolla ensi kevään eduskuntavaaleissa. Koska tulin hiljattain valituksi Itsenäisyyspuolueen Uudenmaan piirin puheenjohtajaksi, asetun ehdolle Uudenmaan vaalipiiriin, vaikka asunkin Helsingissä.

Valitettavasti en kuitenkaan kylve rahassa eikä puolueeni nauti rakenteellisesta korruptiosta, jota myöskin puoluetuiksi kutsutaan. Menestyäkseni vaaleissa, tarvitsen siis taakseni ihmisiä, jotka ovat valmiit uhraamaan pyyteettömästi aikaansa ja vaivaansa vaalityöni hyväksi.

Pyydän siis mitä nöyrimmin Sinua, arvon lukija, joka jaat kanssani edes yhden tavoitteen, apujoukkoihini tulevassa koitoksessa. Korostan, että en pyydä tekemään työtä itseni enkä edes puolueeni, vaan yhteisten tavoitteittemme, eli meidän kaikkien puolesta.

Tavoitteet

Minulle tärkein päämäärä politiikassa on rakentaa aidosti kansanvaltainen Suomi, jossa kenenkään ei tarvitse kärsiä puutetta. Mielestäni tästä tavoitteesta ollaan kaukana ja etäännytään kiihtyvään tahtiin.

·         Suora kansanvalta

Kansanvalta on kokonainen vasta, kun kansa voi päättää halutessaan mistä tahansa asiasta suoralla kansanäänestyksellä. Suomessa on otettava käyttöön Sveitsin mallinen suora demokratia.

·         Erotaan EU:sta

Kansanvaltaan liittyy myös erottamattomasti kansallinen itsemääräämisoikeus. Kansa voi pitää korkeinta valtaa omassa maassaan vain jos sen asioista päätetään maan rajojen sisällä. Euroopan Unionissa päätöksentekoa viedään jatkuvasti kauemmas sen kohteesta, kansalaisesta.

·         Yksilöiden loukkaamaton sananvapaus ja yksityisyydensuoja

Avoin päätöksenteko on mahdollista vain avoimen keskustelun kautta. Mikään mielipide ei voi eikä saa olla rikos. Oli asia mikä hyvänsä, totuus ei pelkää tarkastelua.

Kansalaisten vakoilua ei tule sallia sen enempää kotimaisten kuin ulkomaistenkaan toimijoiden taholta. Yksityisyydensuoja ja vapaus kulkevat käsi kädessä. Kansaa, jolla ei ole yksityisyyttä, on helpompi kontrolloida.

·         Hyvinvointivaltion uudelleenrakentaminen

Pohjoismainen hyvinvointivaltio on paras järjestelmä, mitä ihmiskunta on koskaan luonut. Sen alasajo on ollut tietoinen valinta - ei välttämättömyys. Hyvinvointivaltiota ei voi turvata tuhoamalla sitä. Uskottelut leikkaus- ja kurituspolitiikan välttämättömyydestä ovat luoneet itseään toteuttavan kierteen, joka on katkaistava.

Muun muassa näiden asioiden ajamiseen tarvitsen Sinun apuasi.

Tullakseen mukaan vaalityöhön, ei tarvitse olla aiempaa kokemusta tai minkään alan osaaja. Pelkkä halu kantaa kortensa kekoon riittää. Tarvitsen taustajoukkoihini niin jalka- kuin aivotyöläisiäkin. Ensimmäiset ovat ihmisiä, jotka ovat halukkaita kiertämään turuilla ja toreilla, sekä jakamaan mainoksia postilaatikoihin. Jälkimmäiset taas voivat olla ideoijia, koodaajia tai sosiaalisen median taitajia.

Myös lahjoitukset juuri avaamalleni vaalitilille ovat tervetulleita. Tilinumero löytyy tekstin lopusta.

Kuten sanottu, en ole rahamies enkä näin ollen voi maksaa työstä palkkaa. Jokaiselle avustaneelle on kuitenkin luvassa vähintään kiitollisuutta, kutsu vaalivalvojaisiin ja kortti ensi jouluna – parhaimmassa tapauksessa Eduskunnan leimalla.

Stefan Holm
Itsenäisyyspuolue Uudenmaan piiri ry.
puheenjohtaja
stefan.holm8@gmail.com
050 494 6711

Vaalitili:

IBAN: FI36 3939 0051 8307 50
BIC: SBANFIHH

Kuluttajapatriotismi kunniaan

Kokoomus-puolueen virallinen nimi on Kansallinen Kokoomus. Useimpien nykykokoomuksen ulostulojen ja edesottamusten perusteella sen kannattaisi harkita nimeä Ylikansallinen Kokoomus ja vaihtaa värimaailmaa sinivalkoisesta joksikin muuksi. Viimeisimpänä esimerkkinä kansanedustaja Elina Lepomäen kirjoitus ”Suosi suomalaista” vie ojasta allikkoon.

Kirjoituksessaan Lepomäki argumentoi, että vastoin yleistä uskomusta, kotimaisten tuotteiden suosiminen kaupan hyllyllä on haitallista Suomelle. Hänen mukaansa kotimaisten tuotteiden suosiminen ”vääristää markkinoita”, nostaa hintoja ja alentaa tuotteiden laatua.

Lepomäki samastaa kotimaisten tuotteiden suosimisen protektionismiin ja puhuukin näistä iloisesti sekaisin. Näillä ei ole kuitenkaan mitään tekemistä keskenään. Protektionismi on kotimaisten tuotteiden suosimista valtiovallan toimesta esimerkiksi suojatulleilla ja verotuksella, kun taas yksittäisen kuluttajan kotimaisten tuotteiden suosiminen on vapailla markkiinoilla tapahtuva kulutusvalinta.

Lepomäen kaltaiset markkinaliberaalit syyllistyvät usein eräänlaiseen markkinoiden mystifiointiin. Tässä ajattelussa markkinat eivät olekaan enää ihmisten toiminnan mukaan määräytyvää vaihdantaa, vaan jonkinlainen yliaisitillinen voima tai moraalijärjestelmä, joka ohjaa ihmisten toimintaa. Tällöin ihmisten on mahdollista toimia ”väärin” markkinoita kohtaan, joka sitten rankaisee korkealla hintapreemiolla ja huonolla laadulla. Näin ollen ostopäätöksillä ei voi tehdä arvovalintoja, koska markkinat ovat arvo sinänsä.

Hintalaatu-suhde

Lepomäen kirjoituksen ydin nojaa hintalaatu-suhteeseen. Kotimaisen suosimisessa on riski, että tuotteen suomalaisuus saa ”ylipainon” suhteessa hintaan ja laatuun, mikä johtaa ensimmäisen nousuun ja jälkimmäisen laskuun.

Lepomäen ajattelu on yksinkertaistettua ja ristiriitaista. Siinä missä markkinoiden toiminta näytetään toisaalla mekaanisena ja ennustettavana, toisaalla jätetään sattumalle sijaa. Esimerkiksi yritykset saattavat hänen mukaansa ”unohtaa maan rajojen ulkopuolelle ulottuvat kasvuhaaveensa”, koska saavat tuotteensa myytyä kotimaassa ”ylihintaan”. Tässä ei ole kuitenkaan järkeä. Yritykset pyrkivät toiminnallaan mahdollisimman suureen voittoon, joten ei ole mitään syytä olettaa, että ne lopettaisivat kasvun siksi, että jossain toimiminen on liian helppoa.

Mitä tulee nousevaan hintaan ja laskevaan laatuun, Lepomäki ajattelee ilmesesti, että jos yritys ei joudu kilpailemaan ulkomaisten yritysten kanssa, se ei joudu kilpailemaan ollenkaan. Oikeassa elämässä kuitenkin maiden sisältä löytyy yleensä useampi kuin yksi kunkin hyödykkeen tai palvelun tuottaja. Näin ollen kotimaan sisälläkin esiintyy kilpailua, joka heijastuu tuotteiden hintaan ja laatuun.

Omavaraisuus

Lepomäki argumentoi myös, ettei protektionismi ole hyväksi myöskään ruokaomavaraisuuden turvaamiseksi. Aiemmin puolustin kotimaista suosivia kuluttajavalintoja, mutta nyt puolustan protektinismia. Lepomäen mukaan Suomessa tulee keskittyä sellaiseen tuotantoon, josta ollaan valmiita maksamaan Suomen ulkopuolella, koska ”siitä pitävät parhaiten avoimet ja vapaat markkinat huolen”. Jälleen markkinat näyttävät ylimaallisen voimansa. Argumentti on sinänsä hyvä, mutta entä jos ja kun tulee maailmantilanne, jossa vapaat markkinat eivät enää pidä huolta? Nyt tästä on saatu jo esimakua EU:n ja Venäjän molemminpuolisten pakotteiden muodossa.

Epävarmat ajat Lepomäki kuittaa toteamalla, että lyhyellä tähtäimellä varmuusvarastot ovat tehokkaampi tapa varautua, kuin omavaraisuuteen tähtäävän tuotannon tukeminen. Varmuusvarastot ovatkin tärkeitä esimerkiksi katovuosien varalle, mutta vain lyhyellä tähtäimellä, kuten Lepomäki itsekin toteaa. Ilman omaa tuotantoa, suurinkin varasto tyhjenee aikanaan. Ei ole tervettä elää vain säästöjen varassa, joita sivumennen sanottuna, Kokoomushallitus on ajanut alas.

Ruoka- ja energiaomavaraisuus liittyvät olennaisesti itsenäisyyteen. Harvapa haluaisi, että Suomi olisi kokonaan esimerkiksi venäläisen tuontienergian tai elintarvikkeiden varassa. Historia on osoittanut, että myös muut maat kuin Venäjä, voivat heittäytyä hankaliksi. Tämän takia Suomen ei kannata olla muista maista riippuvainen enempää, kuin on välttämätöntä.