lauantai 7. joulukuuta 2013

Kiakkovierasjuhlat ja rappion aikakausi

Pahimpina anarkistirabulistiaikoinani vietin itsenäisyyspäivät haaveillen, että olisin mukana kuokkavieraiden onnistuessa tunkeutumaan linnanjuhliin. Olisin kaatanut pöydät, juonut boolit ja lätkinyt siinä sivussa jotain kansanedustajaa turpaan. Katsoin olevani oikeutettu siihen. Olihan kyseessä porvarillinen, elitistinen ja kaikin tavoin alistava perinne, jonka lopettaminen tovereideni kanssa oli suorastaan moraalinen velvollisuuteni. Se, että iso osa kansasta katsoi samaan aikaan juhlaa hyvillä mielin TV:stä näkemättä asiassa mitään väärää, ei häirinnyt minua. Minä tiesin heitä paremmin.

Vaikka käsitykseni itsenäisyyspäivän vastaanotosta ei olekaan noista päivistä juurikaan muuttunut, en enää fantasioi moisista väkivallanteoista. Nähtävästi yhteiskunnassa kehitys on mennyt päinvastaiseen suuhtaan. Eilen niin sanotut kiakkovierasjuhlijat yrittivät tunkeutua Tampere-taloon,rikkoivat kauppojen ikkunoita ja pahoinpitelivät poliisejapoliisihevosia, ja niin edelleen.

Tavallista kansalaista moinen hulinointi saattaa ihmetyttää. Miksi tällaista tapahtuu Suomessa? Mikä saa ihmisen kuvittelemaan olevansa oikeutettu moiseen käytökseen? Toisaalta kehitys on ollut ennalta-arvattaa. Mitä enemmän Suomi mukailee muun läntisen maailman kehitystä, sen enemmän sieltä tuttuja ilmiötä meille rantautuu. Valitettavasti myös väkivaltaiset mellakat lienevät tulleen jäädäkseen.

Yksilökeskeinen ja hedonistinen kulttuuri niittää sitä, mitä kylvää. Kun yhteiskunnan korkein moraalinen arvo on yksilön kokema nautinto ja ainoa tunnettu moraalinen auktoriteetti on yksilö itse, väkivalta ja ilkivalta ovat ihan yhtä hyviä tapoja toteuttaa itseään kuin muutkin.

Toisaalta itsenäisyyspäivän virallinen vastaanotto ja kiakkovierasjuhlat ovat luonteeltaan melko samanlaisia juhlia. Kummatkin ovat yhteisölliseen valepukuun puettuja pienen piirin itsensänäyttämistapahtumia, joiden kustannukset koituvat tavallisen kansalaisen maksettavaksi. Onkin melko irvokasta, että itenäisyyspäivä, jonka pitäisi olla yhteisöllinen juhla, on muuttunut tällaisten narsistisen ilveilyn näyttämöksi.

Itsenäisyysvastaanoton keskeisimpiä vieraita ovat vallanpitäjät ja heidän seuralaisensa. Päättäjät juhlivat siis näennäisesti kansan mandaatilla, sillä kansa on antanut heille luottamuksena äänestämällä heitä. Toisaalta mandaatti ei ole kovin vahvalla perustalla jos se on sidottu petettyihin vaalilupauksiinvalheisiin ja korruptioon. Vaalien jälkeen päättäjät alkavat yleensä noudattaa kiakkovieraiden logiikkaa, jonka mukaan heidän ei tarvitse välittää kansan enemmistön tahdosta, sillä he tietävät paremmin. Koska hedonistinen aikamme kaihtaa rasittavaa älyllisyyttä, toimintaa ei tarvitse perustella järjellä tai faktoilla, vaan pelkästään omaan viiteryhmään vetoavilla iskulauseilla, jotka rytmittävät jääkiekkomailalla ja menoleikkurilla viattomien sohimista.

Samaan aikaan kun itsesäkorostajat keikaroivat huomion keskipisteenä iltapuvuissaan ja juti-naamareissaan, tärkeät asiat unohtuvat. Tampere-talon toisella puolella ollut rauhanomainen Kyllä Itsenäisyydelle- kansanliikkeen mielenosoitus ja Veikko Hurstin köyhien linnanjuhlat jäivät vaille minkäänlaista mediahuomiota. Poliittiselle ilmapiirillemme ei ole hyväksi, että luodaan vaikutelma, jonka mukaan Suomessa ei ole vakavastiotettavaa ja rakentavaa vastavoimaa vallitsevalle järjestykselle.

Ei ihme, että tavallinen kansalainen kokee olevansa ahtaalla, kun maatamme tuhotaan mielivaltaisesti sekä ylhäältä että alhaaltakäsin. Rauhaa ja demokratiaa haluavan on yhä vaikeampi pitää päänsä kylmänä. Syytä kuitenkin olisi, sillä rauhaa ja demokratiaa voi rakentaa ja ylläpitää vain rauhanomaisin ja demokraattisin keinoin. 

perjantai 8. marraskuuta 2013

Äärioikeisto Suomessa - kirja

Äärioikeisto Suomessa-kirjan arvosteleminen ei ole miellyttävä tehtävä. Tämä ei johdu niinkään teoksesta itsestään vaan aiheen ympärillä vellovasta vastakkainasettelusta, joka aika ajoin peittää alleen kaiken suomalaisen yhteiskunnallisen keskustelun. Selvimmin tämä näkyy maahanmuuttokeskustelussa, johon on mahdotonta ottaa osaa leimaantumatta vasemmistomoralistiksi tai oikeistorabulistiksi. Äärioikesto Suomessa ei ole varsinaisesi auttanut asiaan. Viimeistään kirjan tammikuisessa esittelytilaisuudessa sattuneen puukotuksen jälkeen tuntui, ettei maassamme enää ollut muuta kuin äärioikesto ja äärivasemmisto.

Teoksesta itsestään ei ole paljoakaan pahaa sanottavaa. Se muodostaa mielenkiintoisen ja kattavan historiikin eurooppalaisesta äärioikeistosta aina toisen maailmansodan päättymisestä nykypäivään. Äärioikeisto on monessa mielessä tabu, jonka takia sen analysointi onkin tärkeää.

Tärkeää on myös ymmärtää, että kaikki äärioikeistolaisuus ei ole natsismia tai fasismia. Kansallissosialismin kukistuttua äärioikeisto ei ollut ymmärrettävästi kovin kovassa huudossa, joten se pirstoutui moneen eri suuntaan etsimään itseään. Äärioikeisto Suomessa asettaa termin radikaalioikeisto alle kirjavan joukon eri aatevirtauksia nationalismista populismin kautta fasismiin.

Lähestyttäessä nykypäivää teoksen analyysin tasoa laskee sen läpitunkeva poliittinen agenda. Tietokirjan objektiivisuudesta lipsutaan lähemmäs poliittisen pamfletin tyylilajia. Esimerkiksi käsitettä "maahanmuuttokritiikki" ei mainita teoksessa kertaakaan ilman lainausmerkkejä antaen ymmärtää sen olevan vain kiertoilmaus rasismille.Tätä se varmasti monesti onkin, mutta ei aina. Vaikka teos osoittaakin, että maahanmuuttokriittisen liikkeen helmoissa pesii paljon myös aitoa rasismia, maahanmuuttokritiikin asettaminen sen kanssa samalle viivalle, saa koko rasismin käsitteen kärsimään inflaation. Asiallisen ja asiattoman välisen rajan hälventäminen voi olla vaarallista.

Toisaalta kirja jakaa poliitkot melko tylysti liberaaleihin, "jotka esittävät politiikan yhteisten asioiden hoitamisena sivistyneestä keskustelusta lähtevänä rationaalisena hallinointina" ja niihin, jotka edustavat "sulkeutunutta oikeistopopulismia" (Äärioikeisto Suomessa, s.17). Kuitenkin teoksen Epilogissa valitetaan, että populistit, pääsyyllisinä Perussuomalaiset, määrittävät politiikan suunnan ja kehoittaa olemaan keskustelematta heidän valistemistaan aiheista. Tällainen keskustelun vaimentaminen ja äärioikeisto-leiman lätkiminen tyytymättömien ihmisten otsaan, voi kääntyä itseään vastaan. Asetelma jossa ihmiset eivät näe eroa vaarallisten väkivaltaisten ääriliikkeiden ja populististen liikkeiden välillä, saattaa pelata ääriliikkeiden pussiin. Vaikka teos painottaa, että populismin nousua voi ymmärtää vain äärioikeiston historiaa vasten, ilmiötä on myös hyvä tutkia erillään sen modernissa kontekstissa.

Vasemmistolainen kirjoittajakolmikko ei kuitenkaan juurikaan käsittele, mistä johtuu oikeistopopulismin voimakkaasti kasvanut tilaus. Timo Soinin taitavuudella se ei pelkästään selity, sillä ilmiö on yleiseurooppalainen. Edelläkuvattu tunkkainen ilmapiiri lienee osasyyllinen. Vanhat puolueet ovat ajautuneet ideologiseen umpikujaan, eivätkä enää juurikaan eroa toisistaan. Sen suuremmin Vasemmisto kuin Kokoomuskaan eivät tarjoa todellisia ratkaisuja suuriin poliittisiin kysymyksiin, kuten työttömyys, pääoman karkaaminen ulkomaille, demokratiavaje tai eurokriisi. Tätä eivät toki tee Perussuomalaisetkaan, mutta se hyötyy konkretiaa välttelevästä ja mielikuvia rakastavasta ilmapiiristä. Tässäkin teoksessa Perussuomalaisia kutsutaan virheellisesti EU-vastaisiksi, vaikkei puolue ole koskaan vaatinut EU:sta tai Eurosta eroamista.

Perussuomalainen kupla voidaan puhkaista vain konkreettisten ratkaisujen sanaisella säilällä. Halukkaita tähän työhön tuskin löytyy kuitenkaan muista eduskuntapuolueista sillä sama perussuomalainen kupla suojelee myös heitä todellisen opposition valtaannousulta.

Jokaiseen kuplaan on kuitekin sisäänrakennettu sen vääjäämätön puhkeaminen. Kun sen aika koittaa, on syytä toivoa ettei valtaan nouse äärioikeisto eikä äärivasemmisto vaan - vihdoinkin - Suomen kansa.


tiistai 29. lokakuuta 2013

Vasemmiston ja Perussuomalaisten vene vuotaa

Itsenäisyyspuolue saa jäseniä kasvavaan tahtiin. Ottaen huomioon maamme ja maanosamme tilanteen, tässä ei ole mitään muuta yllättävää kuin se, että tämä tapahtuu vasta nyt.

Uusiin jäseniin lähemmin tutustuttaessa, nousee esiin eräs mielenkiintoinen seikka. Suurin osa heistä tulee joko Vasemmistoliitosta tai Perussuomalaisista - näistä kahdesta puolueesta, jotka ovat kokoajan toistensa kanssa tukkanuottasilla.

Jos Vasemmistoliiton ja Perussuomalaisten jäseniä olisi uskominen, näiden kahden puolueen jäsenillä ei pitäisi voida olla mitään tekemistä toistensa kanssa. Hehän ovat kuin yö ja päivä, äärioikeisto ja äärivasemmisto.

Kuitenkin Itsenäisyyspuolueessa näistä kahdesta väitetystä äärilaidasta lähtöisin olevat ihmiset tekevät rakentavaa yhteistyötä keskenään. Itsenäisyyspuoluetta eivät revi sisäiset ristiriidat, kuten Vasemmistoliittoa, josta vaalilupauksista kiinni pitävät edustajat halutaan erottaa, tai Perussuomalaisia, jossa maahanmuuttokriittinen ja markkinaliberaali siipi aiheuttavat jatkuvasti ongelmia.

Perussuomalaisten ja Vasemmiston (ja SDP:n) taannoisessa kiistassa siitä, mikä puolue on oikeasti työväenpuolue, tiivistyy molemman osapuolen ongelma. Kumpikin ovat politiikan sijaan kiinnostuneita lähinnä imagostaan. Jos he erehtyisivät puhumaan konkreettisista asioista, paljastuisi ettei pinnan alta löydy kuin tyhjää.

Pettyneitä äänestäjiä löytyy toki nykyään kaikkien puolueiden kannattajista. Näiden kahden riveissä turhautumus on kuitenkin silminnähtävintä, mikä on ymmärrettävää. Mikäpä voisi olla maalle kamalampi kohtalo kuin työväen hylännyt vasemmisto ja isänmaan hylännyt oikeisto.

Onneksi yhä useampi on huomannut, että on muitakin vaihtoehtoja. Itsenäisyyspuolueessa työväen ja isänmaan asian ajamisessa on kyse samoista asioista.

maanantai 7. lokakuuta 2013

Uusalkiolainen seminaari pohti EU:n tulevaisuutta

Espoossa järjestettiin perjantaina 4.10 harvinaislaatuinen keskustelutilaisuus aiheenaan Euroopan Unionin tulevaisuus ja Suomen asema. Keskustelijoina toimivat Vihreän liiton ja Europarlamentin jäsen Tarja Cronberg, Keskusta-puolueen Vantaan kaupunginvaltuutettu Johannes Hirvaskoski ja Itsenäisyyspuolueen puheenjohtaja Antti Pesonen

Tilaisuuden järjestänä toimi toistaiseksi rekisteröimätön yhdistys, joka kantaa nimeä Uusalkiolainen seura. Seuran puuhamiehinä toimii joukko pääkaupunkiseutulaisia Keskusta-puolueen jäseniä, joita yhdistää kiinnostus Santeri Alkion ajatteluun ja halu luoda puolueiden välistä kansalaiskeskustelua poliittiseen kenttään. Nimestään huolimatta Uusalkiolainen seura ei pyri luomaan puhdasoppista alkiolaista ideologiaa vaan Alkion ajattelu toimii ennemmin innoittajana ja suunnan näyttäjänä, kuin dogmin luojana.

Tilaisuudesta teki harvinaislaatuisen etenkin keskustelun avoimuus. Koska valtamedia ei tarjoa mahdollisuutta aitoon keskusteluun Euroopan Unionista, keskustelijoiksi olivat valikoituneet EU-myönteinen Tarja Cronberg, muihin keskustelijoihin puolueensa nimen mukaisesti keskilinjaa ajava Johannes Hirvaskoski, sekä EU-vastainen Itsenäisyyspuolueen puheenjohtaja Antti Pesonen. Muiden osanottajien yllätykseksi jopa Euroopan parlamentin jäsen Tarja Cronberg kritisoi EU:n korkeinta johtoa vähättelevistä puheista, joiden mukaan nykyinen kriisi on vain läpihuutojuttu. Hänen mukaansa EU on aidosti tilanteessa, jossa mikään ei ole varmaa.

Illan edetessä kuultiin erilisia visioita siitä, mihin suuntaan EU:n toivottaisiin kehittyvän. Tarja Cronberg toi esille enemmän vapaaehtoisuuteen perustuvan ja eri nopeuksilla, mutta samaan suuntaan kehittyvien jäsenmaiden EU:n. Kaikkien halukkuudesta edetä samaan suuntaan ei kuitenkaan oltu yksimielisiä. Johannes Hirvaskoski peräänkuulutti jatkuvan integaation ja EU:sta eroamisen sijaan vallan hajauttamista ja subsidiriaatti-periatteen vakavasti ottavaa EU:ta. Konkreettisinta linjaa edusti Antti Pesonen, jonka mukaan Suomen olisi palattava ETA-sopimukseen ja keskuspankkirahoitukseen. Odotettavasti etenkin omaan keskuspankkiraoitukseen siirtyminen herätti vasta-argumentteja, joihin kaikkiin ei valitettavasti ehditty paneutua.

Vaikka EU:n ongelmat jäivätkin vielä ratkaisematta, Espoossa koettiin jotain, mitä Suomi ja koko EU tarvitsisivat lisää: keskustelua. Demokratia vaatii pohjakseen keskustelua. Tilaisuus jossa eri mieltä olevat keskustelijat kohtaavat toisensa, ovat aidosti kiinnostuneita kuuntelemaan toistensa näkemyksiä ja jossa europarlamentaarikon ääni painaa saman verran kuin tavallisen kansalaisen, tulisi käydä televisiossa, radiossa tai lehden sivuilla eikä pienessä lounaskahvilassa.

perjantai 12. heinäkuuta 2013

Räsäsgate ja kaksinaismoralismi

Aina kun Päivi Räsänen sanoo jotain, ihmiset suuttuvat. Kaikista vihastuneimmat vaativat jälleen kerran sisäministerimme eroa. Viimeksi kansa nousi barrikadeille Räsästä vastaan, kun hän rohkeni ehdottaa faktoihin vedoten yökerhojen sulkemisajan aikaistamista.

Tällä kertaa on kyse Räsäsen kansanlähetyspäivillä pitämästä puheesta. Kymmenen sivun pituisesta puheesta on irrotettu muutaman rivin pätkiä, joita on sitten yli- ja alitulkittu eri tarkoitusperien mukaisesti. Joidenkin mukaan Räsänen on jopa yllyttänyt ihmisiä rikkomaan lakia sanoessaan, että Raamattu on lain yläpuolella.

Näin Räsänen oikeasti sanoi:

Kaikilla meillä on varmasti tullut eteen tilanteita, joissa joudumme miettimään, rohkenemmeko toimia vastoin yleistä mielipidettä tai normia, porukan painetta tai joskus jopa lakia, jos nämä ovat Jumalan sanan vastaisia.

Tämän jälkeen hän viittaa Apostolien tekojen kohtaan, jossa apostolit jatkoivat kristinuskon levittämistä esivallan kielloista huolimatta, ja Martti Lutherin kirjoitukseen, jossa todetaan että jos on valittava kumpi meihin vihastuu – Jumala vai esivalta – on parempi valita esivalta.

Kehottiko Räsänen siis rikkomaan lakia? Ei. Sanoiko hän edes, että Raamattu on lain yläpuolella? Ei oikeastaan.

Hän toteaa, että on olemassa tilanteita, jossa ihminen saattaa joutua miettimään lain rikkomista. Tämän jälkeen hän antaa esimerkkejä kirjoituksista, joissa näin on tehty. Räsäsen puheesta kilpaa rikosilmoituksia tehtailleet tahot joutuvat siis pettymään, sillä hän ei suoranaisesti kehota ihmisiä yhtään mihinkään.

Sen lisäksi että Räsäsen sanoja on kohtuuttomasti kärjistetty, koko kohussa on aimo annos kaksinaismoralismia, kuten kohuissa yleensäkin. Kuvitellaanpa, että Räsänen olisikin käyttänyt Jumalan sana- ilmauksen sijasta sanaa omatunto. Näin varmaankin moni olisi yhtynyt puheen sanomaan, sillä ymmärtäähän jokainen ilman Natsi-Saksasta poimittua esimerkkiäkin, että vaikka lakeja tuleekin pääsääntöisesti noudattaa, ne eivät ole aina oikeassa.

Tarkka lukija saattaa kuitenkin huomata, että Räsänen nimenomaan puhui omastatunnosta. Kristityille Jumalan sanan ja omantunnon välinen yhteys on selviö. Jos teot eivät ole linjassa Jumalan sanan kanssa, omatuntokaan ei ole puhdas. Räsänen myöskään ei mainitse, mitä kohtaa tai minkälaista tulkintaa Jumalan sanasta hän tarkoittaa, puhumattakaan tapausta johon tätä tulisi soveltaa. Hän siis jättää koko kysymyksen kuulijan omantunnon varaan.

Jos Räsänen olisi käyttänyt sanaa ”omatunto”, koko puhe olisi todennäköisesti jäänyt vaille suurempaa huomiota. Jotain toista puhujaa olisi saatettu jopa ylistää näistä sanoista. Mutta ei Räsästä, sillä hänellä ei ole populismin suomaa suojaavaa karismaa, eikä häntä maailman vainotuimman ryhmän, kristittyjen, edustajana kosketa sama sosiaalinen sananvapaus kuin muita.

Yksi räsäs-kohun suurimpia hyötyjiä on eroakirkosta.fi – palvelu. Sen tiedottaja Petri Karisma on yksi lukuisista Räsäsen puheen tahallaan tai hätäisyyttään väärin ymmärtäneistä henkilöistä. Hän on esittänyt kysymyksen, siitä sallisiko Räsänen esimerkiksi muslimien ”rikkoa lakia, jos Koraanissa on heidän mielestään parempia ohjeita”. Kuten yllä totesin, Räsänen ei kehottanut ketään rikkomaan lakia, joten kysymyksenasettelu on jo sinänsä väärä. Olen kuitenkin varma, että Räsänen sallisi myös muslimien ja jopa ateistien joissain tilanteissa miettivän onko oikein toimia lain vai omantunnon mukaan. Näitä tilanteita on ehkä vähän, mutta niitä varmasti on.

Abortti ja teurastus

Räsäsen kannoissa aborttiin, homoliittoihin ja eutanasiaan ei ole mitään uutta. Abortin vertaamisesta eläimen teurastukseen saa kuitenkin myyvät otsikot, joten toimittajat tarttuivat siihen. Rajuun vertaukseen sisältyi myös pointti, joka ei tule ilmi vain sanojen pintaa raaputtamalla. Kukaan toimittajista ei halunnut tai uskaltanut tuoda sitä esiin, sillä se olisi saattanut laukaista oikeaakin keskustelua.

Vielä yksi lainaus:
Hedelmöityksen jälkeen ihmisen kehityksessä ei ole mitään ratkaisevaa käännekohtaa, jossa sikiön voitaisiin katsoa saavuttaneen ihmisyyden. Ensimmäiset merkit kehittyvästä keskushermostosta nähdään alkion kolmannen elinviikon alussa ja viikon kuluttua sydän aloittaa toimintansa, siis kauan ennen aborttirajoja. Seitsemän viikon ikäisen alkion keskushermoston on todettu lähettävän impulsseja elimistöön. Kahdeksannella viikolla on voitu rekisteröidä sikiön EEG eli aivosähkökäyrä.
 Abortti-ikäinen lapsi ei ole tunnoton kudoskappale, vaan yksilö, joka kykenee tuntemaan kipua. Eläinsuojelulaki antaa paremman suojan lopetettavalle eläimelle kuin aborttilaki syntymättömälle lapselle. Eläimelle ei saa teurastettaessa tuottaa kipua, mutta abortin kivuliaisuudesta ei uskalleta edes keskustella.

Niinpä. Suosittelen jokaista uhraamaan tälle ajatuksen – jos uskaltaa.  

tiistai 4. kesäkuuta 2013

YLE johdattelee äänestäjiä

Tarjosin oheista tekstiä Helsingin Sanomien mielipidepalstalle, mutta sitä ei julkaistu.

Yleisradio esitti Keskiviikkona 29.5 ohjelman ”Vaalien välissä: Kataisen kevättodistus”. Kyseessä oli tavallista vaaliväittelyä muistuttava keskusteluohjelma, jossa analysoitiin eduskunnan ja erityisesti hallituksen toimintaa vaalikautensa puolivälissä.

YLE:n ohjelmaopas ilmoittaa virheellisesti, että väittelyyn osallistuivat ”puoluejohtajat”. Kaikki kansalaiset eivät välttämättä tiedä, että ohjelmasta puuttui koko joukko puolueiden puheenjohtajia. Paikalta puuttuivat Itsenäisyyspuolueen, Köyhien asialla:n , Muutos 2011:n, Piraattipuolueen, Suomen Kommunistisen Puolueen, Suomen Työväenpuolueen ja Vapauspuolueen, eli kaikkien seitsemän eduskunnan ulkopuolisen puolueen, puheenjohtajat.

Median tulisi kohdella puolueita tasapuolisesti. Nyt eduskunnan ulkopuolisia puolueita kohdellaan jonkinlaisina leikkipuolueina. Tällaisesta kohtelusta tulee helposti puolueiden kannatuksen suhteen itseään toteuttava ennustus. Se että valtiorahoitteisella tv-kanavalla äänen saavat vain valtion puoluetukea saavat puolueet on vähintäänkin epäilyttävää.

Loppujenlopuksi eduskuntapuolueet eivät eroa kovin paljon toisistaan. Esimerkiksi eurokriisin käsittely ei voi olla kovin monipuolista porukalla, joista jokainen kannattaa EU:ta ja Euroa. Perussuomalaiset on ainoa, joka ei ilmaise kantaansa suoraan. Tämä johtuu siitä, että heillä ei sellaista olekaan. Yksipuolinen keskustelu mahdollistaa Perussuomalaisille kaksilla korteilla pelaamisen, jolloin he saavat sekä EU-vastaisia että myönteisiä ääniä ja voivat päättää lopullisen kantansa vasta jälkeenpäin sen mukaan mikä osoittautuu heille kannattavimmaksi.

Erityisesti demokratian kannalta olisi tärkeää, että eduskunta- ja hallituspuolueita saataisiin haastaa myös eduskunnan ulkopuolelta. Ennen viime kunnallisvaaleja lähes jokaisen eduskuntapuolueen riveistä kalasteltiin ääniä puhumalla suoran kansanvallan puolesta. En ole erityisen yllättynyt, että nämä puheet on unohdettu vaalien välissä, kuten myös saman nimisessä tv-ohjelmassa. Nyt jo pelkät kansalaisaloitteet aiheuttavat eduskunnassa närää. Olisi reilua jos äänestäjille kerrottaisiin, että on olemassa puolueita, jotka kannattavat tätä ja monia muitakin heille tärkeitä asioita myös vaalien välissä.

YLE ei toki ole ainoa media, joka tähän syyllistyy, mutta verovaroin rahoitettavana kanavana sillä on erityinen velvollisuus toimia muille esimerkkinä.

-Stefan Holm
Itsenäisyyspuolue
Uudenmaanpiirin varapuheenjohtaja

keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Suomi ei todellakaan ole demokratia


(Kirjoitus on itsenäinen jatko-osa aiemmalle tekstilleni Myyttien murtamista: Suomi ei ole demokratia – äänestä pienpuoluetta!)

Kansalaiset, meitä on jälleen kerran huijattu.

Kun lokakuussa 2011 Suomen perustuslakiin kirjattiin kansalaisille oikeus laatia eduskunnalle kansalaisaloite, en ollut järin innoissani. Osaltaan tämä johtui siitä, että samaan aikaan perustuslakiin kirjattiin myös eduskunnalle oikeus suorittaa ”Suomen täysivaltaisuuden kannalta merkittävää toimivallan siirtoa Euroopan unionille, kansainväliselle järjestölle tai kansainväliselle toimielimelle” (Suomen perustuslaki, 94§), mutta myös siitä etten uskonut sen välttämättä lisäävän kansanvaltaa. Paradoksaalisesti uskoin sen voivan jopa heikentää sitä.

Sen sijaan että suomalaisten kansalaisaloitteet johtaisivat sitoviin kansanäänestyksiin – kuten Sveitsissä – ne päätyvät vain eduskunnan käsiteltäväksi. Kansalaisaloitteet ovatkin siis vain näennäisdemokratian jatke. Aloitteen laatijalle syntyy vaikuttamisen illuusio, kun eduskunta suuressa armossaan vain lotkauttaakin korviaan hänen vaivannäölleen. Valitettavasti aloite ei kuitenkaan velvoita eduskuntaa mihinkään, vaan kansanedustajat voivat äänestää (ja äänestävätkin) niistä omin puoluepoliittisin perusteinsa. Näin muutospaineina ilmenevän toimeliaan kansalaisen liikaenergia saadaan purettua ja asiat palautettua normaaliin harvainvaltaiseen päiväjärjestykseensä.

Todellisuus osoittautui kuitenkin vielä odotuksianikin röyhkeämmäksi. Vielä maaliskuun alussa eduskunnassa vallitsi yhteisymmärrys siitä, että kansalaisaloitteet tulisi käsitellä niin ”etteivät aktiiviset kansalaiset turhautuisi”. Kuitenkin kun ensimmäinen 50000 allekirjoitusta saanut aloite luovutettiin eduskunnalle, kukaan ei tuntunut tietävän miten sen kanssa tulisi menetellä! Rivien välistä voinee päätellä, ettei yhdenkään aloitteen uskottu tai toivottu pääsevän eduskuntaan asti. Kun nyt näin pääsi kuitenkin käymään eikä menettelytavasta päästy yhteisymmärrykseen, eduskunnan puhemiesneuvosto päätti pestä kätensä ja antaa valiokunnille vapaat kädet aloitteiden käsittelyssä. Käytännössä tämä tarkoittaa siis sitä, että aloitteet voidaan jättää kokonaan käsittelemättä jos ne eivät valiokuntaa miellytä.

Hätääntyneiden kansanedustajien suusta kuullut kommentit ovat olleet vähintäänkin ylimielisiä. Tasa-arvoinen avioliittolaki -kansalaisaloitteesta närkästynyt Anne Holmlund (kok.) esitti kysymyksen, onko kansalaisaloitteiden tarkoitus olla ”lainsäädännönohituskaista”. Kristillisdemokraattien Peter Österman sen sijaan pitää kansalaisaloitteita tarpeettomina, koska ”nykyisessä järjestelmässä päättäjät saavat kansalaisilta luottamuksen päättää asioista neljän vuoden aikana.”

Argumentti kansan luottamuksesta perustuu kehäpäätelmään, jolla eduskunta oikeuttaa vallankäyttönsä: ”Äänestäessään kansa antaa eduskunnalle luottamuksensa. Kansanedustajilla on kansan luottamus, koska kansa on äänestänyt heidät.” Tähän voi aiheellisesti esittää kysymyksen: mitä vaihtoehtoja kansalle jää? Kansalainen voi joko ”antaa luottamuksensa” eli äänestää, tai jättää äänestämättä ja olla käyttämättä näennäinenkin vaikuttamismahdollisuutensa.

Vaikka suomalainen äänestäjä luottaisikin edustajaansa vielä äänestämishetkellä, äänestyslapun pudottua kirstuun on myöhäistä enää katua. Siinä missä sveitsiläisten kollegoittensa päätökset voivat tulla kansalaisten torppaamaksi niin sanotulla ”kansalaispäätöksellä” (kansalaisaloitteen vastakohta, ks. Opas suoraan demokratiaan, s. 33), suomalaisella kansanedustajalla on seuraavat neljä vuotta vapaat kädet tehdä käytännössä mitä vain.

Sitovien kansanäänestysten ja riippumattoman perustuslakituomioistuimen puuttuessa, lainsäädännöstä vastaava eduskunta on käytännössä lain yläpuolella. Kuten Anne Holmlundkin varmasti ymmärtää, tämän takia kansalaisaloitteen alkuperäinen tarkoitus oli nimenomaan toimia ohituskaistana omaan rauhalliseen tahtiinsa köröttelevän puoluepolitiikan ohi. Niin meille ainakin luvattiin.

Onko kansalaisaloitteilla sitten tämän jälkeen enää mitään virkaa? Ohituskaistan tultua tukituksi, kansalaisaloitteiden vaikutus virallisia teitä pitkin saattaa olla vähäinen, mutta kuten Itsenäisyyspuolueen puheenjohtaja Antti Pesonen kirjoittaa: Kansalaisaloitteiden suurin merkitys on eduskunnan ulkopuolella.

Historia on opettanut meille, että epädemokraattiset järjestelmät romahtavat aina ennemmin tai myöhemmin. Tämän toteamus lausutaan meillä usein itsetyytyväisellä äänenpainolla sisällyttäen sanoihin oletuksen, että meidän järjestelmämme olisi demokratia. Järjestelmämme on kuitenkin vain näennäisdemokratia, joka vaatii pystyssä pysyäkseen ihmisten uskoa sen demokraattisuudesta. Useita vuosia jatkunut talouskriisi, sen takia entisestään kaventunut demokratia ja alati laskeva äänestysaktiivisuus ovat kuitenkin merkkejä vääjäämättä lähestyvästä järjestelmän romahduksesta.

Romahdus tulee yhtä varmasti kuin aurinko nousee, sillä näin ei voi jatkua enää pitkään. Meidän tehtävämme ei ole kuitenkaan jäädä odottamaan, vaan yrittää minimoida tappiot ja ennen kaikkea luoda pohjaa uudelle alulle. Kun uusi alku koittaa, meidän on oltava ensimmäisenä paikalla pystyttämässä uutta kestävää ja kansanvaltaista järjestelmää.  

tiistai 9. huhtikuuta 2013

Mielipidekirjoitus jota HS ei julkaissut

Lähetin lauantaina Helsingin Sanomien yleisönosastolle vastineen Jussi Pullisen kirjoitukseen "Emme olisi mitään ilman EU:ta". Soitin tänään (tiistaina) lehteen kysyäkseni, mikä on kirjoitukseni tilanne. Vastaus oli, että kirjoitusta ei julkaista. Tiedustellessani syytä, vastaus oli: "suuren tekstitarjonnan takia". Julkaisen tekstin siis blogissani ja toivon, että se tavoittaa myös Helsingin Sanomien uutispäällikkö Jussi Pullisen:

Harhaluuloja EU:sta

HS julkaisi 28.3 uutispäällikkönsä Jussi Pullisen ylistyslaulun otsikolla ”Emme olisi mitään ilman EU:ta”. Luritus kuuluu kuitenkin samaan kategoriaan kuin propagandalaulut yleensä: se on kaunista kuultavaa, mutta valitettavasti sen tarjoama utopia perustuu virheellisiin väitteisiin ellei suoranaisiin valheisiin.

Pullinen lukee EU:n tuomiin hyötyihin muun muassa vapaan liikkuvuuden, turvaavat sisämarkkinat ja koulujen vaihto-ohjelmat. Pullinen, kuten harmittavan moni suomalainen aina ulkoministeri Alexander Stubbia myöten, on kuitenkin tietämätön, että mikään edellä mainituista ei edellystä EU-jäsenyyttä. EU-jäsenyyden jälkeen Suomi olisi edelleen osa Euroopan talousalueen (ETA)-sopimusta, joka turvaisi kaikki nämä edut, mutta ei veisi Suomen itsenäisyyttä. 
Vaatii myös kummallista logiikkaa väittää, että EU:n tuomista direktiivi- ja säännösviidakosta olisi jotain hyötyä Suomelle. Ne rajoittavat kauppaa ja osuvat erityisesti pienyrittäjien nilkkaan. Tämän takia EU ja suuryritykset tulevatkin hyvin juttuun keskenään. Valtiollinen suvereniteetti valuu näin kansalta suurpääoman lobbareiden käsiin.

Pullisen argumenteista absurdein on kuvata EU:n yhteistä ulkopolitiikkaa ”turvalliseksi selkänojaksi”. Liittymällä osaksi suurvaltarakennetta, joka yhdessä Yhdysvaltojen kanssa sotii ja asettaa taloudellisia pakotteita muuta maailmaa vastaan, emme saavuta turvaa vaan asetumme osaksi konflikteja.

Pullinen myöntää, että EU:ssa ja Eurossa on ”valuvikoja, joita unioni nyt korjaa”. Demokratiavajeesta kärsivä EU on kuitenkin korjannut vikojaan olemalla kuuntelematta kansalaisiaan. Euron valuvika on, että se yhdistää liian monta erilaista talousaluetta voidakseen olla toimiva valuutta. Tätä vikaa ei voi korjata kuin lopettamalla Euro tai siirtymällä liittovaltioon.

Liittovaltio ei ole se, mistä aikanaan äänestettiin.

Tämän kaiken valossa päädyn varsin erilaiseen lopputulokseen, kuin Pullinen: EU:ssa olemme vain osa EU:ta. Ilman EU:ta voisimme olla mitä vain.

-Stefan Holm
Itsenäisyyspuolue
Uudenmaanpiirin varapuheenjohtaja

Kansalaisaloite: Kansanäänestys Suomen EU- jäsenyydestä