Guggenheim-demokratia ja hyvä veli -talous

Tottunut politiikan seuraaja jaksaa nykyään harvoin suuttua ajankohtaisista uutisista. Asioiden huonontumiseen kiihtyvällä tahdilla on jo totuttu. Huonot uutiset eivät siis ole enää varsinaisesti uutisia.

Edes se, että demokratioiksi kutsutuissa maissa päätetään asioista kansan tahdon vastaisesti, ei ole uutinen. Suomessa tällä on pitkät perinteet. Euroon liittyminen, Lex Nokia, Lissabonin sopimus (EU:n perustuslaki), Euroopan rahoitusvakausväline (ERVV), Euroopan rahoitusvakausmekanismi (ERVM) ja Euroopan vakausmekanismi (EVM) ovat vain osa pitkää listaa, joista meiltä ei ole kysytty, koska olisimme päättäneet väärin.

Tuoreimpana esimerkkinä niin sanotun edustuksellisen demokratiamme hedelmistä on yritys tuoda Guggenheim- museo maahamme väkisin hivutustekniikalla. Kuten sanottu, tämä on maassamme arkipäivää, eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Tapauksessa on kuitenkin mielenkiintoista, että kerran kaadettu ja kansan enemmistön vastustama projekti nytkähti eteenpäin Vihreiden ansiosta.

Vihreät ja suora demokratia

Demokratiaohjelmassaan Vihreät ilmoittavat kannattavansa suoraa demokratiaa. Kääntyessään kannattamaan hanketta, jonka torppaamisesta he ovat vielä viime vaalikaudella ottaneet kunnian itselleen, Vihreät toimii kuitenkin jopa edustuksellisen demokratian hengen vastaisesti. Olettaen, että edustuksellisuudella tarkoitetaan sitä, että puolue edustaa äänestäjiään. Ladellessaan ehtojatakinkäännölleen Vihreät on malliesimerkki siitä, että puolue alkaa vaalien jälkeen ajamaan asioita, joita pitää tärkeämpinä kuin äänestäjiensä mielipiteet.

Kuten edellä käy ilmi, Vihreät eivät tietenkään oikeasti kannata suoraa demokratiaa. Se on heille vain mukava fraasi heidän demokratiaohjelmassaan muiden fraasien, kuten ”enemmistövallan rajoittaminen” ja ”vahva vähemmistönsuoja” seassa. Siitä, miten nämä keskenään täysin ristiriidassa olevat asiat toteutetaan käytännössä, ei puhuta mitään.

Demokratia on kreikkaa ja tulee sanoista ”demos” ja ”kratos”, eli ”kansa” ja ”valta” - kansanvalta. Suora demokratia tarkoittaa siis järjestelmää jossa kansa käyttää valtaa suoraan, toisin kuin esimerkiksi edustuksellisessa demokratiassa. Vihreillä on aivan oma käsityksensä suorasta demokratiasta, jota voitaisiinkin selvyyden vuoksi vastaisuudessa kutsua vaikkapa Guggenheim-demokratiaksi.

Kokoomus ja hyvät veljet?

Toinen seikka, mikä saattaisi näyttää oudolta juonenkäänteeltä ilman poliittisen farssin seuraamiseen harjaantunutta silmää on, että kaikista puolueista juuri Kokoomus on projektin innokkain kannattaja. Markkinatalouden nimeen vannovana puolueena Kokoomuksen kuvittelisi äänekkäimmin vastustavan verorahojen laittamista kannattamattomaan toimintaan.

Asia näyttää paljon vähemmän hämmentävältä, jos katsoo kulissien taakse. Guggengeim-säätiön Suomen markkinoinnista vastaavan Milttonin Groupin toimitusjohtaja on päämisteri Kataisen entinen erityisavustaja, Jussi Kekkonen. Kekkonen on myös Kataisen pitkäaikainen puoluetoveri jo Kokoomusnuorten ajoilta. Ei siis ehkä ihme jos Katainen haluaa edistää oletettavasti hyvän kaverinsa liiketoimintaa ja hehkuttaa tätä ”sadan vuoden sijoitukseksi”.

Itse Solomon R. Guggenheim-säätiön hallituksessa sen sijaan häärii yhden Suomen rahakkaimpien aatelissukujen vesa, Carl-Gustaf Ehrnrooth. Ehrnroothin suvulla näyttäisi olevan historiaa Kokoomus-puolueen rahallisessa tukemissa. Carl-Gustafin veli lahjoitti Kokoomukselle 5000€ viime kunnallisvaaleissa. Saman suvun vanhempi Georg Ehrnrooth oli Sammon hallituksen puheenjohtaja sen lahjoitettua Kokoomukselle 125000€ vaalirahaa johtaja Wahlroosin toimesta.

Tämän lisäksi Ehrnroothin suku on rakennusyritys YIT:n ja metsäteollisuus-yritys Pöyryn suurimmat omistajat. Tässä kohtaa kannattaa miettiä, miksi Jan Vapaavuori halusi antaa Guggenheimin arkkitehtuurikilpailulle 800000€ veronmaksajien rahaa ”edistämään puurakentamista”. Pelkän arkkitehtuurikilpailunhan ei luulisi vielä edistävän minkäänlaista rakentamista, ellei siitä ole etukäteen päätetty, kuten ei tietääksemme ole?

Kuka hyötyy?

En väitä, että kyseessä olisi korruptio. Siitä ei ole todisteita. Mutta on selvää, että koko projektista hyötyy vain pieni hyväosaisten joukko. Tämän takia tuntuu oudolta, että Vihreiden mukaan tarvitsisimme ”vähemmistönsuojaa” tai ”enemmistövallan rajoittamista”, vaikka nykyään pieni vähemmistö hallitsee enemmistöä. Oikea demokratia, suora demokratia, on enemmistön suojaa vähemmistön harvainvallalta.

Edelläkuvaamani yhteydet ovat kieltämättä löyhiä, mutta antavat aihetta ajatteluun. Kyseessä voi olla toki silkka sattuma. Ehrnroothin suku on yksi Suomen ”mahtisuvuista”, joiden omaisuus on niin mittava, että on vaikeampi löytää asiaa, joihin heillä ei ole kytköstä, kuin mihin on. Toisaalta tämä tarkoittaa kiistatta sitä, että heillä on lukemattomia vaikutuskanavia, joista osa voi kulkea edustuksellisen demokratian ohi. Tässä ei olisi mitään väärää, jos kansallakin olisi käytössään suora vaikutuskanava.

Pahempaa tulossa

Jos nykysuomen ”demokratia” ja ”vapaa” markkinatalous hirvittää, yhä pahempaa on tiedossa. Maailmalla kaikki on suurempaa. Voimaan astuessaan EU:n ja USA:n välinen vapaakauppasopimus aloittaisi aikakauden, josta hyväveli-järjestelmä on aivan liian lämminhenkinen nimitys. Tämä suljettujen ovien takana valmisteltu sopimus mahdollistaisi monikansallisille yrityksille oikeuden haastaa valtion oikeuteen, jos sen lainsäädäntö loukkaa sen ”oikeutta voittoihin”. Jokaiselle luulisi olevan selvää, ettei tällä ole mitää tekemistä demokratian kanssa. Tästä huolimatta esimerkiksi pääministerimme on sopimuksesta niin innoissaan, ettei soisi edes USA:n ihmisoikeusloukkausten hidastavan neuvotteluja.

Näennäisdemokratia ja hyvä veli -talous ovat tulleet tiensä päähän. Valitettavasti tämä ei tarkoita käännöstä parempaan vaan vielä huonompaan. Elämme viimeisiä kohtalonhetkiä, jolloin valta ei ole vielä karannut liian kauas käsistämme. Mutta jos me emme nyt ponnista kaikin voimin ja saa siitä kiinni, ei ole mitään takeita, että se palaa enää koskaan takaisin.  

YLE johdattelee äänestäjiä

Tarjosin oheista tekstiä Helsingin Sanomien mielipidepalstalle, mutta sitä ei julkaistu.

Yleisradio esitti Keskiviikkona 29.5 ohjelman ”Vaalien välissä: Kataisen kevättodistus”. Kyseessä oli tavallista vaaliväittelyä muistuttava keskusteluohjelma, jossa analysoitiin eduskunnan ja erityisesti hallituksen toimintaa vaalikautensa puolivälissä.

YLE:n ohjelmaopas ilmoittaa virheellisesti, että väittelyyn osallistuivat ”puoluejohtajat”. Kaikki kansalaiset eivät välttämättä tiedä, että ohjelmasta puuttui koko joukko puolueiden puheenjohtajia. Paikalta puuttuivat Itsenäisyyspuolueen, Köyhien asialla:n , Muutos 2011:n, Piraattipuolueen, Suomen Kommunistisen Puolueen, Suomen Työväenpuolueen ja Vapauspuolueen, eli kaikkien seitsemän eduskunnan ulkopuolisen puolueen, puheenjohtajat.

Median tulisi kohdella puolueita tasapuolisesti. Nyt eduskunnan ulkopuolisia puolueita kohdellaan jonkinlaisina leikkipuolueina. Tällaisesta kohtelusta tulee helposti puolueiden kannatuksen suhteen itseään toteuttava ennustus. Se että valtiorahoitteisella tv-kanavalla äänen saavat vain valtion puoluetukea saavat puolueet on vähintäänkin epäilyttävää.

Loppujenlopuksi eduskuntapuolueet eivät eroa kovin paljon toisistaan. Esimerkiksi eurokriisin käsittely ei voi olla kovin monipuolista porukalla, joista jokainen kannattaa EU:ta ja Euroa. Perussuomalaiset on ainoa, joka ei ilmaise kantaansa suoraan. Tämä johtuu siitä, että heillä ei sellaista olekaan. Yksipuolinen keskustelu mahdollistaa Perussuomalaisille kaksilla korteilla pelaamisen, jolloin he saavat sekä EU-vastaisia että myönteisiä ääniä ja voivat päättää lopullisen kantansa vasta jälkeenpäin sen mukaan mikä osoittautuu heille kannattavimmaksi.

Erityisesti demokratian kannalta olisi tärkeää, että eduskunta- ja hallituspuolueita saataisiin haastaa myös eduskunnan ulkopuolelta. Ennen viime kunnallisvaaleja lähes jokaisen eduskuntapuolueen riveistä kalasteltiin ääniä puhumalla suoran kansanvallan puolesta. En ole erityisen yllättynyt, että nämä puheet on unohdettu vaalien välissä, kuten myös saman nimisessä tv-ohjelmassa. Nyt jo pelkät kansalaisaloitteet aiheuttavat eduskunnassa närää. Olisi reilua jos äänestäjille kerrottaisiin, että on olemassa puolueita, jotka kannattavat tätä ja monia muitakin heille tärkeitä asioita myös vaalien välissä.

YLE ei toki ole ainoa media, joka tähän syyllistyy, mutta verovaroin rahoitettavana kanavana sillä on erityinen velvollisuus toimia muille esimerkkinä.

-Stefan Holm

Itsenäisyyspuolue
Uudenmaanpiirin varapuheenjohtaja

Suomi ei todellakaan ole demokratia

(Kirjoitus on itsenäinen jatko-osa aiemmalle tekstilleni Myyttien murtamista: Suomi ei ole demokratia – äänestä pienpuoluetta!)

Kansalaiset, meitä on jälleen kerran huijattu.

Kun lokakuussa 2011 Suomen perustuslakiin kirjattiin kansalaisille oikeus laatia eduskunnalle kansalaisaloite, en ollut järin innoissani. Osaltaan tämä johtui siitä, että samaan aikaan perustuslakiin kirjattiin myös eduskunnalle oikeus suorittaa ”Suomen täysivaltaisuuden kannalta merkittävää toimivallan siirtoa Euroopan unionille, kansainväliselle järjestölle tai kansainväliselle toimielimelle” (Suomen perustuslaki, 94§), mutta myös siitä etten uskonut sen välttämättä lisäävän kansanvaltaa. Paradoksaalisesti uskoin sen voivan jopa heikentää sitä.

Sen sijaan että suomalaisten kansalaisaloitteet johtaisivat sitoviin kansanäänestyksiin – kuten Sveitsissä – ne päätyvät vain eduskunnan käsiteltäväksi. Kansalaisaloitteet ovatkin siis vain näennäisdemokratian jatke. Aloitteen laatijalle syntyy vaikuttamisen illuusio, kun eduskunta suuressa armossaan vain lotkauttaakin korviaan hänen vaivannäölleen. Valitettavasti aloite ei kuitenkaan velvoita eduskuntaa mihinkään, vaan kansanedustajat voivat äänestää (ja äänestävätkin) niistä omin puoluepoliittisin perusteinsa. Näin muutospaineina ilmenevän toimeliaan kansalaisen liikaenergia saadaan purettua ja asiat palautettua normaaliin harvainvaltaiseen päiväjärjestykseensä.

Todellisuus osoittautui kuitenkin vielä odotuksianikin röyhkeämmäksi. Vielä maaliskuun alussa eduskunnassa vallitsi yhteisymmärrys siitä, että kansalaisaloitteet tulisi käsitellä niin ”etteivät aktiiviset kansalaiset turhautuisi”. Kuitenkin kun ensimmäinen 50000 allekirjoitusta saanut aloite luovutettiin eduskunnalle, kukaan ei tuntunut tietävän miten sen kanssa tulisi menetellä! Rivien välistä voinee päätellä, ettei yhdenkään aloitteen uskottu tai toivottu pääsevän eduskuntaan asti. Kun nyt näin pääsi kuitenkin käymään eikä menettelytavasta päästy yhteisymmärrykseen, eduskunnan puhemiesneuvosto päätti pestä kätensä ja antaa valiokunnille vapaat kädet aloitteiden käsittelyssä. Käytännössä tämä tarkoittaa siis sitä, että aloitteet voidaan jättää kokonaan käsittelemättä jos ne eivät valiokuntaa miellytä.

Hätääntyneiden kansanedustajien suusta kuullut kommentit ovat olleet vähintäänkin ylimielisiä. Tasa-arvoinen avioliittolaki -kansalaisaloitteesta närkästynyt Anne Holmlund (kok.) esitti kysymyksen, onko kansalaisaloitteiden tarkoitus olla ”lainsäädännönohituskaista”. Kristillisdemokraattien Peter Österman sen sijaan pitää kansalaisaloitteita tarpeettomina, koska ”nykyisessä järjestelmässä päättäjät saavat kansalaisilta luottamuksen päättää asioista neljän vuoden aikana.”

Argumentti kansan luottamuksesta perustuu kehäpäätelmään, jolla eduskunta oikeuttaa vallankäyttönsä: ”Äänestäessään kansa antaa eduskunnalle luottamuksensa. Kansanedustajilla on kansan luottamus, koska kansa on äänestänyt heidät.” Tähän voi aiheellisesti esittää kysymyksen: mitä vaihtoehtoja kansalle jää? Kansalainen voi joko ”antaa luottamuksensa” eli äänestää, tai jättää äänestämättä ja olla käyttämättä näennäinenkin vaikuttamismahdollisuutensa.

Vaikka suomalainen äänestäjä luottaisikin edustajaansa vielä äänestämishetkellä, äänestyslapun pudottua kirstuun on myöhäistä enää katua. Siinä missä sveitsiläisten kollegoittensa päätökset voivat tulla kansalaisten torppaamaksi niin sanotulla ”kansalaispäätöksellä” (kansalaisaloitteen vastakohta, ks. Opas suoraan demokratiaan, s. 33), suomalaisella kansanedustajalla on seuraavat neljä vuotta vapaat kädet tehdä käytännössä mitä vain.

Sitovien kansanäänestysten ja riippumattoman perustuslakituomioistuimen puuttuessa, lainsäädännöstä vastaava eduskunta on käytännössä lain yläpuolella. Kuten Anne Holmlundkin varmasti ymmärtää, tämän takia kansalaisaloitteen alkuperäinen tarkoitus oli nimenomaan toimia ohituskaistana omaan rauhalliseen tahtiinsa köröttelevän puoluepolitiikan ohi. Niin meille ainakin luvattiin.

Onko kansalaisaloitteilla sitten tämän jälkeen enää mitään virkaa? Ohituskaistan tultua tukituksi, kansalaisaloitteiden vaikutus virallisia teitä pitkin saattaa olla vähäinen, mutta kuten Itsenäisyyspuolueen puheenjohtaja Antti Pesonen kirjoittaa: Kansalaisaloitteiden suurin merkitys on eduskunnan ulkopuolella.

Historia on opettanut meille, että epädemokraattiset järjestelmät romahtavat aina ennemmin tai myöhemmin. Tämän toteamus lausutaan meillä usein itsetyytyväisellä äänenpainolla sisällyttäen sanoihin oletuksen, että meidän järjestelmämme olisi demokratia. Järjestelmämme on kuitenkin vain näennäisdemokratia, joka vaatii pystyssä pysyäkseen ihmisten uskoa sen demokraattisuudesta. Useita vuosia jatkunut talouskriisi, sen takia entisestään kaventunut demokratia ja alati laskeva äänestysaktiivisuus ovat kuitenkin merkkejä vääjäämättä lähestyvästä järjestelmän romahduksesta.

Romahdus tulee yhtä varmasti kuin aurinko nousee, sillä näin ei voi jatkua enää pitkään. Meidän tehtävämme ei ole kuitenkaan jäädä odottamaan, vaan yrittää minimoida tappiot ja ennen kaikkea luoda pohjaa uudelle alulle. Kun uusi alku koittaa, meidän on oltava ensimmäisenä paikalla pystyttämässä uutta kestävää ja kansanvaltaista järjestelmää.  

Myyttien murtamista: Suomi ei ole demokratia – äänestä pienpuoluetta!

Suurin osa suomalaisista elää voimakkaassa harhaluulossa jonka mukaan Suomi olisi demokratia, kansanvalta. Tästä harhasta eroon pääseminen voi olla haastavaa, sillä sitä syötetään meille kehdosta hautaan. On kuitenkin sanottu, että harhaisen ihmisen kuvitelmiin mukaan meneminen on epäeettistä. Todellisuuden kohtaaminen on välttämätön askel kohti paranemista. Eikä mikään yhteiskunnallinen keskustelu ole mielekästä niin kauan kuin suurin osa kansasta on tietämätön järjestelmämme todellisesta luonteesta.

Suomi on virallisesti edustuksellinen demokratia. Se tarkoittaa sitä, että kansa valitsee itselleen edustajat, jotka ajavat heidän asiaansa. Käytännössä tämän pitäisi tarkoittaa sitä, että edustajien tekemät päätökset vastaisivat kansan enemmistön tahtoa. Jostain syystä lakiin kirjataan kuitenkin jatkuvasti asioita, joita suurin osa kansasta vastustaa.

Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa suurin osa äänestäjistä antoi äänensä EU-tukipaketteja vastaan puhuneille puolueille. Vaalien jälkeen seurasi kuitenkin ilmiö, jota vai kutsua joko kansanomaisesti pettämiseksi tai virallisemmin hallitusneuvotteluiksi. Puolueet alkoivat kilpaa luopua kansalaisille tekemistään lupauksista, jotta voisivat ajaa omasta mielestään tärkeämpiä asioita.

Vaalien jälkeen (valitut) puolueet eivät enää edes esitä ajavansa äänestäjiensä asiaa. Puoluekurilla pidetään huoli, että jokainen kansanedustaja äänestää puolueensa eikä oman tai äänestäjiensä mielipiteen mukaisesti. Näin ollen kansanedustajat eivät edusta kansaa vaan puolueitaan, ja ajavat vain niiden asiaa. Puolueidenkaan ensisijainen tarkoitus ei ole tehdä politiikkaa vaan kilpailla suosiosta mahdollisimman suuren puoluetuen toivossa. Tämän takia suuret puolueet eivät olekaan enää vuosiin markkinoineet itseään konkreettisilla asioilla vaan mielikuvilla.

Kansaa ei voi kuitenkaan syyttää tilanteesta, johon se on ajettu. Ihminen voi tehdä kunnollisia päätöksiä vain tosiasioiden pohjalta. Puoluetukijärjestelmällä jolla suuret puolueet pitävät itsensä rahoissaan, pidetään myös huoli ettei yksikään todellisia vaihtoehtoja tarjoava puolue saa ääntään kuuluviin valtamediassa. Kun todellinen oppositio on painettu marginaaliin eduskunnan ulkopuolelle, järjestelmämme ei mitenkään oleellisesti eroa yksipuoluejärjestelmästä.

Mitä olisi tehtävä?

Harvainvaltaisen järjestelmämme ainoa toivo on, että tarpeeksi suuri osa kansastamme heräisi vaatimaan suoraa kansanvaltaa. Kun kansalla on oikeus altistaa itseään koskevat asiat kansanäänestykselle, todellista keskustelua ei voida enää vaientaa pelkkänä häiriköintinä, ja puolueet on pakotettu asettamaan kansa samalle viivalle erilaisten eturyhmien kanssa, joilla on nyt etuajo-oikeus demokraattisen päätöksenteon ohi. Parlamentin kuuluu tanssia kansan pillin mukaan eikä päinvastoin.

Wikipedian mukaan suoraa demokratiaa kannattaa Suomessa neljä puoluetta: Itsenäisyyspuolue, Muutos 2011, Vapauspuolue ja Vihreä liitto. Vihreisiin kehottaisin kuitenkin suhtautumaan varauksella, sillä eduskunta- ja hallituspuolueena sillä olisi kaikki eväät ajaa kansanvaltaa, mutta se ei kuitenkaan niin tee. Lisäksi Vihreiden suunnalta tulleet puheet ”äärioikeistolaisesta” ja ”punavihreästä” suorasta demokratiasta puhuvat jo puolestaan. Demokratia on metodi, jolla päätetään yhteisistä asioista. Se voi tuottaa oikeistolaisia, vasemmistolaisia, punavihreitä tai vaikka violetteja päätöksiä, mutta demokratialla itsellään ei ole väriä tai puoluekantaa.

Myönnettäköön että Vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistön tuore ehdotus kuntauudistuksen altistamisesta kansanäänestykselle on askel parempaan suuntaan, mutta silläkin on isot puutteensa. Niinistön ehdotuksen mukaan kuntalaiset eivät päättäisi itse oman kuntansa asioista vaan kaikki uudistusuhan alla olevat kunnat äänestäisivät asiasta yhdessä. Toisin sanoen rovaniemeläiset päättäisivät sipoolaisten asioista ja päinvastoin. Niinistö myös kiirehtii asettamaan rajoituksia asioille, jotka eivät hänen mielestään sovi kansan päätettäviksi. Toisin sanoen Vihreä puolue ajaa Vihreän puolueen – ei äänestäjiensä asiaa. He kannattavat kansanvaltaa vain asioissa, jotka heille itselleen sopivat.

Todellisen kansanvallan jarruna toimii myös EU, jonka lainsäädäntö on kansallisen lainsäädäntömme yläpuolella. Ei liene yllätys, ettei ainakaan yksikään eduskuntapuolue tarjoa tähänkään ongelmaan ratkaisua - pikemminkin päinvastoin.

Kehotan siis lukijoita valitsemaan kunnallisvaaleissa puolueensa tästä joukosta: Itsenäisyyspuolue, Muutos 2011 ja Vapauspuolue. Olen itse ehdolla Itsenäisyyspuolueen listoilla, joten luonnollisesti suosittelen sitä kaikista lämpimimmin. Rehellisyyden nimissä täytyy kuitenkin todeta, ettei yksikään pienpuolue ole niin huono vaihtoehto kuin jokainen eduskuntapuolue. Yhdenkin pienpuolueen pääsy eduskuntaan voisi tuoda suurten puolueiden hegemoniaan toivottavan särön, josta kansanvalta voisi jonain päivänä hiipiä sisään.

Viimeinen kehotukseni kuuluu siis: äänestäkää pienpuolueita.