Toinen maraton takana

Espoon rantamaraton 19.9. oli toinen täyspitkä maratonini. Tiesin kuntoni olevan vähintään yhtä hyvä kuin ensimmäisellä maratonillani keväällä, joten lähdin matkalle paljon itsevarmempana. En ollut vieläkään himotreenaaja, mutta jotkin hyvin menneet lenkit antoivat syyn uskoa, että  kaiken mennessä hyvin voisin jopa parantaa aikaani.

Ensisijainen huolenaiheeni ei liittynytkään aerobiseen kestävyyteeni, vaan polviini. Viime kerralla olin ottanut polvivaivoihini särkylääkettä ennaltaehkäisevästi, mutta tällä kertaa halusin juosta ”puhtaasti”. En ollut vieläkään saanut aikaiseksi tehdä säännöllisesti fysioterapeutin määräämiä liikkeitä, mutta kehitystä oli silti tapahtunut. Toisaalta polvieni kunto tuntui yhä epäselvältä: joskus niitä kolotti tavallinen kävely, toisinaan ne taas sallivat pitkätkin lenkit ilmoittamatta itsestään. Niiden todellinen tila testattaisiin rantamaratonilla.

Kisapäivänä rantamaratonin kuuluttaja luonnehti juoksupäivän säätä ”happirikkaaksi”. Oli melko viileää ja satoi tihkua. Paljasjalkakenkäni kastuivat jo lähtösuoralla.

Starttipistoolin lauettua liityin 4:15 jänisten vauhtiin. Toiveeni oli saada ajaksi 4:00 – 4:15, vaikka hiukan epäilyttikin, onko 40–30 minuutin aikaparannus realistinen tavoite suhteellisen vähällä treenillä ja mysteeripolvien armoilla. Aluksi pyrinkin pitämään jänikset vain näköpiirissäni, mutta pian huomasin heidän vauhtinsa olevan minulle kohtuullinen.

Kierrettyämme Koukkuniemen, joka oli reitin kaukaisin piste, karistin 4:15 porukan taakseni ja päätin alkaa jahdata 4:00 jäniksiä. Sain ylimääräistä energiaa töppösiini nähtyäni vanhempani yleisössä kannustamassa. Lisäksi mieltäni lämmittivät Olarin seurakunnan ristein ja raamatunjakein koristellut tsemppauskyltit.

Fyysisestä energiasta huolehdin nauttimalla 20 minuutin välein energiageelin. En nähnyt kenenkään muun tekevän samoin. Määrä tuntuikin liialliselta, mutta halusin noudattaa pussin sivussa olevaa ohjetta.  Edellisellä maratonillani minulla oli korkeintaan viisi energiageeliä koko matkalle. Nyt olin varannut niitä 12 kappaletta.

Hiukan ennen puolimatkaa saavutin 4:00-jänikset. Tajusin juosseeni puolimaratonin noin kahteen tuntiin (myöhemmin tarkistin ajaksi 1:59). Vauhti tuntui hurjalta. Vuotta aiemmin olin juossut ensimmäisen puolimaratonini aikaan 2:19 ja ollut sen jälkeen aivan puhki. Polvetkin olivat huutaneet hoosiannaa melkein koko matkan. Nyt olin juoksemassa täysmaratonin neljään tuntiin, eikä minua edes väsyttänyt. Mieleeni hiipi pelko, että vauhtini jossain kohtaa vauhtini loppuu kuin seinään.

Niin lopulta kävikin. Noin 30 kilometrin kohdalla kohtasin legendaarisen ”kolmenkympin seinän”. Vauhtini hidastui, enkä jaksanut enää pysyi neljäntunnin jänisten perässä. Pidin heidät jonkin aikaa näköpiirissä, mutta lopulta he katosivat kaukaisuuteen. Seuraavat kilometrit kuljin jotenkuten juoksua muistuttavaa laahustusta. En kuitenkaan suostunut kävelemään.

Sain ajoittain nostettua vauhtiani hiukan rivakammaksi, mikä tuntui oikeastaan kuluttavan vähemmän energiaa kuin kumarassa laahustaminen. Viimeisten kilometrien aikana ymmärsin silti, että haaveilemani ultrajuoksun aika ei ole vielä osaltani kypsä.

Saavuin lopulta maaliin aikaan 4:09. Parannusta kevään juoksuuni tuli peräti 30 minuuttia. Olin aikaani todella tyytyväinen. Vasta myöhemmin hoksasin myös, että polvet eivät vaivanneet minua koko matkan aikana, mitä voi mielestäni pitää suoranaisena ihmeenä.

Toisen maratonin jälkeen voin avoimesti myöntää olevani hurahtanut juoksemiseen. Olen jo ilmoittautunut kevään Helsinki Citu Runiin, jota pidän juoksuvuoden päätapahtumana. Tähän asti tavoitteeni ja treenini on ollut vaatimatonta, mutta nälkä kasvaa syödessä. Palaan näihin aiheisiin seuraavassa kirjoituksessani.