Kuluttajapatriotismi kunniaan

Kokoomus-puolueen virallinen nimi on Kansallinen Kokoomus. Useimpien nykykokoomuksen ulostulojen ja edesottamusten perusteella sen kannattaisi harkita nimeä Ylikansallinen Kokoomus ja vaihtaa värimaailmaa sinivalkoisesta joksikin muuksi. Viimeisimpänä esimerkkinä kansanedustaja Elina Lepomäen kirjoitus ”Suosi suomalaista” vie ojasta allikkoon.

Kirjoituksessaan Lepomäki argumentoi, että vastoin yleistä uskomusta, kotimaisten tuotteiden suosiminen kaupan hyllyllä on haitallista Suomelle. Hänen mukaansa kotimaisten tuotteiden suosiminen ”vääristää markkinoita”, nostaa hintoja ja alentaa tuotteiden laatua.

Lepomäki samastaa kotimaisten tuotteiden suosimisen protektionismiin ja puhuukin näistä iloisesti sekaisin. Näillä ei ole kuitenkaan mitään tekemistä keskenään. Protektionismi on kotimaisten tuotteiden suosimista valtiovallan toimesta esimerkiksi suojatulleilla ja verotuksella, kun taas yksittäisen kuluttajan kotimaisten tuotteiden suosiminen on vapailla markkiinoilla tapahtuva kulutusvalinta.

Lepomäen kaltaiset markkinaliberaalit syyllistyvät usein eräänlaiseen markkinoiden mystifiointiin. Tässä ajattelussa markkinat eivät olekaan enää ihmisten toiminnan mukaan määräytyvää vaihdantaa, vaan jonkinlainen yliaisitillinen voima tai moraalijärjestelmä, joka ohjaa ihmisten toimintaa. Tällöin ihmisten on mahdollista toimia ”väärin” markkinoita kohtaan, joka sitten rankaisee korkealla hintapreemiolla ja huonolla laadulla. Näin ollen ostopäätöksillä ei voi tehdä arvovalintoja, koska markkinat ovat arvo sinänsä.

Hintalaatu-suhde

Lepomäen kirjoituksen ydin nojaa hintalaatu-suhteeseen. Kotimaisen suosimisessa on riski, että tuotteen suomalaisuus saa ”ylipainon” suhteessa hintaan ja laatuun, mikä johtaa ensimmäisen nousuun ja jälkimmäisen laskuun.

Lepomäen ajattelu on yksinkertaistettua ja ristiriitaista. Siinä missä markkinoiden toiminta näytetään toisaalla mekaanisena ja ennustettavana, toisaalla jätetään sattumalle sijaa. Esimerkiksi yritykset saattavat hänen mukaansa ”unohtaa maan rajojen ulkopuolelle ulottuvat kasvuhaaveensa”, koska saavat tuotteensa myytyä kotimaassa ”ylihintaan”. Tässä ei ole kuitenkaan järkeä. Yritykset pyrkivät toiminnallaan mahdollisimman suureen voittoon, joten ei ole mitään syytä olettaa, että ne lopettaisivat kasvun siksi, että jossain toimiminen on liian helppoa.

Mitä tulee nousevaan hintaan ja laskevaan laatuun, Lepomäki ajattelee ilmesesti, että jos yritys ei joudu kilpailemaan ulkomaisten yritysten kanssa, se ei joudu kilpailemaan ollenkaan. Oikeassa elämässä kuitenkin maiden sisältä löytyy yleensä useampi kuin yksi kunkin hyödykkeen tai palvelun tuottaja. Näin ollen kotimaan sisälläkin esiintyy kilpailua, joka heijastuu tuotteiden hintaan ja laatuun.

Omavaraisuus

Lepomäki argumentoi myös, ettei protektionismi ole hyväksi myöskään ruokaomavaraisuuden turvaamiseksi. Aiemmin puolustin kotimaista suosivia kuluttajavalintoja, mutta nyt puolustan protektinismia. Lepomäen mukaan Suomessa tulee keskittyä sellaiseen tuotantoon, josta ollaan valmiita maksamaan Suomen ulkopuolella, koska ”siitä pitävät parhaiten avoimet ja vapaat markkinat huolen”. Jälleen markkinat näyttävät ylimaallisen voimansa. Argumentti on sinänsä hyvä, mutta entä jos ja kun tulee maailmantilanne, jossa vapaat markkinat eivät enää pidä huolta? Nyt tästä on saatu jo esimakua EU:n ja Venäjän molemminpuolisten pakotteiden muodossa.

Epävarmat ajat Lepomäki kuittaa toteamalla, että lyhyellä tähtäimellä varmuusvarastot ovat tehokkaampi tapa varautua, kuin omavaraisuuteen tähtäävän tuotannon tukeminen. Varmuusvarastot ovatkin tärkeitä esimerkiksi katovuosien varalle, mutta vain lyhyellä tähtäimellä, kuten Lepomäki itsekin toteaa. Ilman omaa tuotantoa, suurinkin varasto tyhjenee aikanaan. Ei ole tervettä elää vain säästöjen varassa, joita sivumennen sanottuna, Kokoomushallitus on ajanut alas.

Ruoka- ja energiaomavaraisuus liittyvät olennaisesti itsenäisyyteen. Harvapa haluaisi, että Suomi olisi kokonaan esimerkiksi venäläisen tuontienergian tai elintarvikkeiden varassa. Historia on osoittanut, että myös muut maat kuin Venäjä, voivat heittäytyä hankaliksi. Tämän takia Suomen ei kannata olla muista maista riippuvainen enempää, kuin on välttämätöntä. 

Guggenheim-demokratia ja hyvä veli -talous

Tottunut politiikan seuraaja jaksaa nykyään harvoin suuttua ajankohtaisista uutisista. Asioiden huonontumiseen kiihtyvällä tahdilla on jo totuttu. Huonot uutiset eivät siis ole enää varsinaisesti uutisia.

Edes se, että demokratioiksi kutsutuissa maissa päätetään asioista kansan tahdon vastaisesti, ei ole uutinen. Suomessa tällä on pitkät perinteet. Euroon liittyminen, Lex Nokia, Lissabonin sopimus (EU:n perustuslaki), Euroopan rahoitusvakausväline (ERVV), Euroopan rahoitusvakausmekanismi (ERVM) ja Euroopan vakausmekanismi (EVM) ovat vain osa pitkää listaa, joista meiltä ei ole kysytty, koska olisimme päättäneet väärin.

Tuoreimpana esimerkkinä niin sanotun edustuksellisen demokratiamme hedelmistä on yritys tuoda Guggenheim- museo maahamme väkisin hivutustekniikalla. Kuten sanottu, tämä on maassamme arkipäivää, eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Tapauksessa on kuitenkin mielenkiintoista, että kerran kaadettu ja kansan enemmistön vastustama projekti nytkähti eteenpäin Vihreiden ansiosta.

Vihreät ja suora demokratia

Demokratiaohjelmassaan Vihreät ilmoittavat kannattavansa suoraa demokratiaa. Kääntyessään kannattamaan hanketta, jonka torppaamisesta he ovat vielä viime vaalikaudella ottaneet kunnian itselleen, Vihreät toimii kuitenkin jopa edustuksellisen demokratian hengen vastaisesti. Olettaen, että edustuksellisuudella tarkoitetaan sitä, että puolue edustaa äänestäjiään. Ladellessaan ehtojatakinkäännölleen Vihreät on malliesimerkki siitä, että puolue alkaa vaalien jälkeen ajamaan asioita, joita pitää tärkeämpinä kuin äänestäjiensä mielipiteet.

Kuten edellä käy ilmi, Vihreät eivät tietenkään oikeasti kannata suoraa demokratiaa. Se on heille vain mukava fraasi heidän demokratiaohjelmassaan muiden fraasien, kuten ”enemmistövallan rajoittaminen” ja ”vahva vähemmistönsuoja” seassa. Siitä, miten nämä keskenään täysin ristiriidassa olevat asiat toteutetaan käytännössä, ei puhuta mitään.

Demokratia on kreikkaa ja tulee sanoista ”demos” ja ”kratos”, eli ”kansa” ja ”valta” - kansanvalta. Suora demokratia tarkoittaa siis järjestelmää jossa kansa käyttää valtaa suoraan, toisin kuin esimerkiksi edustuksellisessa demokratiassa. Vihreillä on aivan oma käsityksensä suorasta demokratiasta, jota voitaisiinkin selvyyden vuoksi vastaisuudessa kutsua vaikkapa Guggenheim-demokratiaksi.

Kokoomus ja hyvät veljet?

Toinen seikka, mikä saattaisi näyttää oudolta juonenkäänteeltä ilman poliittisen farssin seuraamiseen harjaantunutta silmää on, että kaikista puolueista juuri Kokoomus on projektin innokkain kannattaja. Markkinatalouden nimeen vannovana puolueena Kokoomuksen kuvittelisi äänekkäimmin vastustavan verorahojen laittamista kannattamattomaan toimintaan.

Asia näyttää paljon vähemmän hämmentävältä, jos katsoo kulissien taakse. Guggengeim-säätiön Suomen markkinoinnista vastaavan Milttonin Groupin toimitusjohtaja on päämisteri Kataisen entinen erityisavustaja, Jussi Kekkonen. Kekkonen on myös Kataisen pitkäaikainen puoluetoveri jo Kokoomusnuorten ajoilta. Ei siis ehkä ihme jos Katainen haluaa edistää oletettavasti hyvän kaverinsa liiketoimintaa ja hehkuttaa tätä ”sadan vuoden sijoitukseksi”.

Itse Solomon R. Guggenheim-säätiön hallituksessa sen sijaan häärii yhden Suomen rahakkaimpien aatelissukujen vesa, Carl-Gustaf Ehrnrooth. Ehrnroothin suvulla näyttäisi olevan historiaa Kokoomus-puolueen rahallisessa tukemissa. Carl-Gustafin veli lahjoitti Kokoomukselle 5000€ viime kunnallisvaaleissa. Saman suvun vanhempi Georg Ehrnrooth oli Sammon hallituksen puheenjohtaja sen lahjoitettua Kokoomukselle 125000€ vaalirahaa johtaja Wahlroosin toimesta.

Tämän lisäksi Ehrnroothin suku on rakennusyritys YIT:n ja metsäteollisuus-yritys Pöyryn suurimmat omistajat. Tässä kohtaa kannattaa miettiä, miksi Jan Vapaavuori halusi antaa Guggenheimin arkkitehtuurikilpailulle 800000€ veronmaksajien rahaa ”edistämään puurakentamista”. Pelkän arkkitehtuurikilpailunhan ei luulisi vielä edistävän minkäänlaista rakentamista, ellei siitä ole etukäteen päätetty, kuten ei tietääksemme ole?

Kuka hyötyy?

En väitä, että kyseessä olisi korruptio. Siitä ei ole todisteita. Mutta on selvää, että koko projektista hyötyy vain pieni hyväosaisten joukko. Tämän takia tuntuu oudolta, että Vihreiden mukaan tarvitsisimme ”vähemmistönsuojaa” tai ”enemmistövallan rajoittamista”, vaikka nykyään pieni vähemmistö hallitsee enemmistöä. Oikea demokratia, suora demokratia, on enemmistön suojaa vähemmistön harvainvallalta.

Edelläkuvaamani yhteydet ovat kieltämättä löyhiä, mutta antavat aihetta ajatteluun. Kyseessä voi olla toki silkka sattuma. Ehrnroothin suku on yksi Suomen ”mahtisuvuista”, joiden omaisuus on niin mittava, että on vaikeampi löytää asiaa, joihin heillä ei ole kytköstä, kuin mihin on. Toisaalta tämä tarkoittaa kiistatta sitä, että heillä on lukemattomia vaikutuskanavia, joista osa voi kulkea edustuksellisen demokratian ohi. Tässä ei olisi mitään väärää, jos kansallakin olisi käytössään suora vaikutuskanava.

Pahempaa tulossa

Jos nykysuomen ”demokratia” ja ”vapaa” markkinatalous hirvittää, yhä pahempaa on tiedossa. Maailmalla kaikki on suurempaa. Voimaan astuessaan EU:n ja USA:n välinen vapaakauppasopimus aloittaisi aikakauden, josta hyväveli-järjestelmä on aivan liian lämminhenkinen nimitys. Tämä suljettujen ovien takana valmisteltu sopimus mahdollistaisi monikansallisille yrityksille oikeuden haastaa valtion oikeuteen, jos sen lainsäädäntö loukkaa sen ”oikeutta voittoihin”. Jokaiselle luulisi olevan selvää, ettei tällä ole mitää tekemistä demokratian kanssa. Tästä huolimatta esimerkiksi pääministerimme on sopimuksesta niin innoissaan, ettei soisi edes USA:n ihmisoikeusloukkausten hidastavan neuvotteluja.

Näennäisdemokratia ja hyvä veli -talous ovat tulleet tiensä päähän. Valitettavasti tämä ei tarkoita käännöstä parempaan vaan vielä huonompaan. Elämme viimeisiä kohtalonhetkiä, jolloin valta ei ole vielä karannut liian kauas käsistämme. Mutta jos me emme nyt ponnista kaikin voimin ja saa siitä kiinni, ei ole mitään takeita, että se palaa enää koskaan takaisin.