Ensimmäinen maraton takana

 

Ensimmäinen maraton takana aikaan 4:39:13.

Kerroin viime blogissani keväällä, kuinka epävarmaksi tunsin oloni viimeisenä iltana ennen Helsinki City Runia. Oloni oli täysin valmistautumaton ennen yhtä elämäni rasittavimmista koitoksista. Tarkoitukseni oli juosta maraton, vaikka säännöllinen treeni oli jäänyt viime kuukausilta. Pelkäsin epäonnistuvani pahemman kerran. Karmeimmissa kauhukuvissani jouduin keskeyttämään juoksun nöyryyttävästi jo alkumetreillä tai rikoin paikkani päätyen yöksi sairaalaan.

Koska en kuitenkaan kehdannut jättää leikkiä viime hetkillä sikseen, lähdin aamulla kohti Olympiastadionia ainoana tavoitteenani maaliin pääseminen. Noin tunti ennen starttia otin fysioterapeutin ohjeen mukaisesti särkylääkettä (400 mg Buranaa ja 400 mg Panadolia) ennaltaehkäistäkseni polvikipua. Se ei tuntunut täysin oikealta, ja mielessäni mahdollisten kauhukuvien joukossa käväisi myös jonkinlaisiin komplikaatioihin kuoleminen, mutta päätin siirtää ajatuksen sivuun.  Palaan tähän asiaan tämän kirjoituksen lopussa.

Pohdintaa varusteista

Kisapaikalle päästyäni päänvaivaa aiheutti vuorostaan sopivan vaatetuksen valinta. Säätiedote oli luvannut lämmintä säätä, joten olin ajatellut juosta t-paidassa ja shortseissa. Paikan päällä sää oli kuitenkin viileähkö. Minulla oli mukana pitkähihainen, jonka pelkäsin osoittautuvan pitkässä juoksussa liian tukalaksi vaatteeksi. Vaatteiden vaihto kesken juoksun ei tuntunut mielekkäältä ajatukselta. Kisanumeron paidasta toiseen tuskin onnistuisi liikkeessä, eikä ylimääräisestä vaatekappaleesta pääsisi matkan aikana eroon.

Päätin lopulta lähteä matkaan pitkähihaisessa, koska katseltuani ympärilleni totesin kokeneimman näköisillä osallistujilla olevan päällään pitkähihaiset. Heidän paitansa vaikuttivat tosin paremmin juoksuun sopivilta ohuilta teknisiltä paidoilta, kun taas omani oli ennemmin tarkoitettu päällyspaidaksi. Järkeilin sen olevan silti parempi vaihtoehto kuin heti alkuun paleltuminen. Päivän lämmetessä paidastani voisi raottaa vetoketjua ja kääriä hihat.

Ennen lähtöä tein myös toisen havainnon: itseni lisäksi huomasin vain yhden toisen paljasjalkakenkiä käyttävän juoksijan. Myöhemmin tosin kuulin, että joukossa oli ainakin yksi juoksija, joka juoksi kokonaan paljain jaloin. Toivottavasti hänelläkin oli (särky)lääkitys kunnossa.

Lähtölaukaus

Kuulemma yksi yleisimpiä aloittelijoiden virheitä on juosta alussa liian nopeasti, jolloin väsymys iskee ennen aikojaan. Päätin välttää tämän erheen ja juosta alussa korostetun rauhallisesti, vaikka mieli tekisi pinkoa kovempaa. Järkeilin minulle sopivan paikan olevan jossain 4:45 ja 5:00 jänisten paikkeilla.

Ensimmäisten kilometrien aikana minulla ei ollut vaikeuksia malttaa juosta tarpeeksi hitaasti. Ennemmin minua huolestutti, koska jopa 4:45 jänisten tahti tuntui välillä liian vauhdikkaalta. Päätin kuitenkin pitää heidät vähintään näkösällä. Silloin tietäisin ainakin olevani oikealla reitillä ja maalissa tapahtuma-ajan puitteissa.

Lihasten lämmettyä 4:45 jänisten vauhti tuntui juuri oikealta. Ainoa huoleni oli, että koska polvikipu alkaa, ja pakottaako se minut hidastamaan tai jopa pysähtymään. Särkylääke ja polvituki siirsivät kipua selvästi, ja ensimmäiset hyvin heikot tuntemukset alkoivat vasta 15 kilometrin kohdalla. Varsinaisesta kivusta ei kuitenkaan ollut vielä kyse, joten jatkoin matkaa samaan tahtiin.

Noin 20 kilometrin kohdalla reidet alkoivat tuntua vähän raskaammilta. Sekin oli silti siedettävissä rajoissa, ja viime syksyn puolimaratoniin verrattuna askeleeni oli suorastaan höyhenen kevyt. Koska kaikki sujui suorastaan epätodellisen hyvin, uskalsin kääntää ajatukseni kohti seuraavaa mahdollista ongelmaa. Puolimaratonin ohitettuani olin tuntemattomalla alueella. Jokainen juostu metri oli uusi henkilökohtainen ennätys. Ennen lähtöä olin kuullut pelottavasta kolmenkympin seinästä, jolloin juoksu muuttuu sietämättömän raskaaksi. Tulisiko kohta stoppi?

Kolmekympin seinästä ei ollut kuitenkaan tietoakaan. Pikemminkin tunsin kolmenkympin hurmaa: juoksu kulki hyvin, enkä tuntenut kipua. Tienvarsille kokoontuneiden ihmisten kannustuksesta tuli hyvä fiilis.  Tässä vaiheessa tohdin jo alkaa uskoa pääseväni maaliin. Minulla on myös kaksi salaista tavoitetta, joista en ollut kehdannut kertoa kenellekään: jos pääsisin maaliin, haluaisin päästä sinne alle viiden tunnin. Lisäksi en halunnut kävellä kertaakaan matkan aikana. Kumpikin tavoite oli toteutumassa kirkkaasti.

Jonkinlainen seinä tai vähintään jyrkänne tuli vastaan vasta aivan lopussa. Askel alkoi painaa ja viimeiset viisi kilometriä olivat henkisesti kaikista pisimmät. Toisaalta tässä vaiheessa tiesin jo pääseväni maaliin, vaikka sinne pitäisi kontata, joten mielialani pysyi siedettävällä tasolla. Juoksunautinnosta ei voinut kuitenkaan enää puhua, ja jokainen hyväntahtoinen ”hyvä hyvä, enää x-metriä maaliin!” -huuto yleisöstä tuntui ennemmin lannistavalta kuin kannustavalta.

Juoksu päättyi komeasti Helsingin Olympiastadionille. Koetin parhaani mukaan juosta viimeiset puolikkaan juoksuratakierroksen niin kovaa kuin pystyin, mutta varsinaiseksi spurtiksi siitä ei enää ollut. Maalissa tunsin oloni pakostakin liikuttuneeksi. Nuoruuden haave maratonista oli vihdoin toteutunut! Lisäksi saavutin kirkkaasti kaikki tavoitteeni: pääsin maaliin, tein sen alle viidessä tunnissa enkä kävellyt kertaakaan. Lopullinen aikani oli 4:19.

Liikuttuneisuuden lisäksi oloni oli myös hiukan hölmistynyt. Näinkö helppoa se olikin? Itse asiassa täysmatka tuntui lopulta jopa kevyemmältä kuin syksyn puolimaraton. Onnistumiseen vaikuttivat varmaankin useat tekijät. Vaikka treenini oli keväästä käytännössä lopahtanut, olin kuitenkin juossut talvella ahkerasti. Ehkä lepo ennen isoa suoritusta oli jopa avuksi? Lisäksi nautin matkan aikana ensimmäistä kertaa hiilihydraatteja sisältäviä energiageelejä. Niiden vaikutuksen tunsi selvästi joka imaisulla. Niin, ja ne särkylääkkeet…

Palautuminen matkan jälkeen

Olen joskus kuullut sanottavan, että maraton ei pääty maaliviivalle. Palautuminen ottaa aikansa. Kieltämättä pelkkä kävely ratikalle tuntui aluksi kovalta urakalta. Erityisesti portaat olivat tuskaa. Toisaalta olin kuitenkin kaukana siitä konttauskunnosta, jota pelkäsin. Kotimatkalla kävin kaupassa ja kävelin ylimääräisen kilometrin mentyäni väärään bussiin. Siitäkin selvittiin.

Kokemuksesta tiesin, että pahimmat tuskat tulevat yleensä vasta kahden päivän päästä. Kieltämättä seuraavalla viikolla askellukseni työpaikan portaikossa saattoi herättää hämmästystä. Hiukan yllättäen myös hauislihakset olivat rasittuneet, koska käteni eivät ole tottuneet tuntikausien tauottomaan viuhtomiseen.

Huomionarvoisinta palautumisessa lienee kuitenkin, että en saanut jalkoihini yhtään hiertymiä. Jalkaterässäni ei ollut kerrassaan minkäänlaisia vaivoja. Paljasjalkakengät osoittautuivat siis ainakin itselleni sopiviksi juoksukengiksi.

Mitä seuraavaksi?

Ehdin jo ensimmäisen maratonini aikana päättää, että se ei jää viimeisekseni. Itse maraton oli kokemuksena hieno, ja selkeä tavoite on tehnyt juoksuharrastuksesta mielekästä. Pitääkseni liekin elossa, ryhdyin heti miettimään seuraavaa isompaa tavoitettani. Olisiko se aiemmin aikani parantaminen, ultramatka vai peräti triathlon?  

Todennäköisesti tulen tavoittelemaan kaikkia edellä mainittuja, jos paikkani kestävät. Mutta juuri paikkojen kestävyys on se, johon haluan keskittyä ennen seuraavia askelia. Kuten olen useasti maininnut, suurin ongelmani juoksemisessa on ollut toisen jalan polven kestävyys. Minulla ei riittänyt kärsivällisyyttä treenata jalan tukilihaksia riittävään kuntoon ennen tosikoitosta ja jouduin siksi turvautumaan särkylääkkeeseen, mistä jäi huono maku.

Vasta myöhemmin minulle selvisi, että tulehduskipulääkkeet yhdistettynä pitkän matkan juoksuun voivat aiheuttaa sisäisiä verenvuotoja. Liikunnan ei ole tarkoitus vaarantaa terveyttä, vaan parantaa sitä! Seuraava tavoitteeni on siis juosta maraton ilman tulehduskipulääkettä. Toivoakseni tämä toteutuu Espoon Rantamaratonilla ensi kuussa!

Kohti maratonia – osa 4: Epäilysten keskellä

Virallinen kiplailunumeroni tämän vuoden Helsinki City Runissa.

Toivoisin että minun ei tarvitsisi käyttää huomisesta puhuessani konditionaalia, mutta silloin minun pitäisi juosta maraton. Olen odottanut huomista Helsinki City Runia ainakin syyskuusta asti. Itse maratonista olen haaveillut noin puolet elämästäni.

Valitettavasti oloni on kaukana itsevarmasta. Harjoitteleminen on jäänyt melkein yhtä epäsäännölliseksi kuin tämän treenipäiväkirjan pitäminen. Maaliskuun lopussa juoksin yhden spontaanin puolimaratonin aikaan 2:19, mutta sen jälkeen tuli stoppi. Esteinäni (tai tekosyinäni) ovat olleet perhe- ja työkiireiden lisäksi pitkittynyt flunssa sekä yleinen saamattomuus.

Koska h-hetki lähestyi pelottavasti, päätin tällä viikolla kokeilla hiukan kuntoani. Juoksin noin 10 kilometrin lenkin, jonka aikana vasen polvi kipeytyi jälleen voimakkaasti. Polvi arasteli monta päivää lenkin jälkeenkin.

Lähtökohdat eivät siis ole kovin hyvät, ja järkeni kehottaisikin juoksemaan ennemmin puolimaratonin ja kokeilemaan täysimatkaa uudelleen syksyllä. Varmasti pitkän tähtäimen juoksuharrastustakin ajatellen olisi järkevämpää olla rikkomatta paikkojaan silkkaa jääräpäisyyttäni.

Jostain selittämättömästä syystä haluan silti kokeilla. Minusta myös tuntuu, että mikäli polvet kestävät, myös minä kestän. Huomenna minulla on vain yksi tavoite: päästä maaliin. En lupaa muuttaa Kurdistaniin, jos en onnistu, mutta parhaani teen.

Joululenkki (Kohti maratonia - osa 3)

Chat GPT:n luoma kirjoituksen teeman mukainen kuvituskuva.

Siunattua joulunaikaa kaikille!

Päätin pitää kinkun syömisestä tauon ja juosta pitkästä aikaa kunnollisen pituisen lenkin. Samalla ajattelin tehdä blogiini ensimmäisen kirjoituksen, joka ei ole silkkaa metatason sofismeja vaan todellista dataa harjoitteluni edistymisestä.

Olen vasta aloitellut fysioterapeutin antamien liikkeiden tekemistä, joten on ennenaikaista arvioida niiden vaikutusta. Sen sijaan minulla oli ensimmäistä kertaa käytössäni polvituki.

Odotusteni vastaisesti tuki ei siirtänyt polvikivun alkua myöhemmäksi, vaan se alkoi tuttuun tapaan noin kahden kilometrin kohdalla. Toisaalta polvea kevyesti puristava kangastuki tuntui tekevän kivusta jotenkin erilaista, siedettävämpää.

Juoksin lopulta 9,4 kilometriä. Loppumatkasta polvikipu oli jo melko voimakasta. Treenistä jäi silti hyvä fiilis, koska se oli pisin juoksuni aikoihin. Polveani ei myöskään sattunut seuraavana päivänä, kuten on joskus käynyt juostuani kivusta piittaamatta. Kenties polvituella oli tähän vaikutusta.

Lopuksi vielä älykellon antamaa dataa juoksustani. Sen perustella voitaneen todeta, että tekniikassani on paljonkin parannettavaa, eivätkä minua jäykäksi tyypiksi kritisoineet ole aivan väärässä.

Kohti maratonia – osa 2: Yksi askel eteen, kaksi taaksepäin?

Edellisessä kirjoituksessani julistin koko maailmalle henkselit paukkuen aikovani juosta toukokuussa maratonin. Nyt pelkään lähteneeni soitellen sotaan, sillä maratonprojektini on ottanut roimasti takapakkia.

Opettajan ammattiin olennaisesti liittyvä lukukauden lopun työsuma on osaltaan pitänyt minut kaukana lenkkipolusta. Sen lisäksi edellisessäkin kirjoituksessani käsittelemäni polvivaiva on voimistunut. Kipu tulee kuin kello kaulassa: kun noin kaksi kilometriä on juostu, vasenta polvea alkaa vihloa lumpion ulkoreunalta. Tämä jos mikä tuntuu lannistavalta. Näillä jaloillako pitäisi pystyä juoksemaan 42,195 kilometriä?

Olen miettinyt, rikoinkohan polveani entisestään juostessani elokuussa puolimaratonin hampaat irvessä. Entä voiko esimerkiksi kylmentynyt lämpötila vaikuttaa polven kuntoon? Entä jos koko vaiva onkin psykosomaattinen? Tunnen itseni välillä varsinaiseksi noitatohtoriksi miettiessäni ongelman syytä.

Fysioterapeutin vastaanotolla

Koska en ole löytänyt itse pysyvää ratkaisua vaivaan, varasin ajan fysioterapeutille. En ainakaan vielä psykoterapeutille. Ensimmäisen viiden minuutin aikana hän teki silmiä avaavan havainnon: jalkani ovat lihasmassaltaan todella epäsymmetriset. Vasemman jalan reisi näyttää riisitautisen jalalta oikeaan verrattuna! Katsoessani jalkojani kokovartalopeilistä ihmettelin, miten en ollut sitä itse huomannut.

Lisäksi fysioterapeutti väänteli jalkaani monenlaisiin asentoihin ja kyseli joukon kysymyksiä, joiden kaikkien johtopäätös oli jotakuinkin sama. Polvi vaivaa minua juostessa ja vain juostessa, joten kyse on mitä ilmeisemmin vasemman jalan tukilihasten heikkoudesta. Tapaamisen päätteeksi sain printin, jossa on kolme lihaskuntoliikettä, joita minun pitäisi tehdä.

Asiantuntevan oloinen fysioterapeutti antoi myös yllättävän neuvon: hänen mukaansa ennen pitkää juoksua on sallittua – jopa suotavaa – ottaa tulehduskipulääkettä. Kivunlievityksen lisäksi tästä on kuulemma apua juoksusta johtuvan tulehduksen torjunnassa. Minä kun olin kuvitellut tällaisen lääkkeellisen aistien turruttamisen olevan terveydelle haitallista, ellei jopa suoranaista narkomaniaa. Taidan silti harkita.

Kysyessäni erilaisten luontaistuotteiden mielekkyydestä sain vastauksen, että kreatiinista saattaa olla ainakin teoriassa hyötyä, koska se parantaa lihasten verenkiertoa.

Juoksijaksi kasvaminen

Lihasharjoittelun tuominen osaksi juoksuharrastusta tuo siihen jälleen uuden puolen, johon en ollut varautunut. Olin vasta hyväksynyt, että venytteleminen on osa liikkuvan ihmisen arkea. Haluan juosta - en venytellä ja voimailla! Maksaako vaivaa jatkaa treenaamista, jos sen vuoksi joutuu tekemään niin paljon kaikkea ylimääräistä, joka ei innosta? Vaikuttaa siltä, että minun on jälleen päivitettävä luutuneita asenteitani.

Nuorempana harrastin liikuntaa lähinnä fiilispohjalta. Lähdin lenkille, kun huvitti ja juoksin sen verran kuin sattui lähtemään. Sen sijaan katsoin, että monipuolinen treeni puhumattakaan treeniohjelmista ei sovi ”taiteilijaluonteelleni”. Tuolloin oli helppoa juosta pitkäkin matka nopeasti. Toisaalta ilman sitoutumista ja tavoitteellisuutta oli yhtä helppo heittää lenkkarit nurkkaan ja lopettaa.

Kestävyysjuoksussa ei ole kyse pelkästään siitä, että saa itsensä silloin tällöin lenkkipolulla hikoilemaan. Pikemminkin kestävyysjuoksu on itsekuria ja pitkäjänteisyyttä vaativa elämäntapa. Päästäkseen maaliin ei riitä, että sietää kylkipistosta tai polvikipua, vaan on noudatettava kurinalaisuutta jatkuvasti. Siksi vain murto-osa ihmisistä juoksee maratonin, vaikka lähes jokaisella on siihen fyysiset valmiudet.

Toivoakseni minäkin voin vielä jonain päivänä kutsua itseäni maratoonariksi.

Kohti maratonia -treenipäiväkirja (osa 1)

Espoon rantamaratonin puolimaraton 21.9.2024.

Yksi syy blogini uudelleen elävöittämiseen oli halu kirjoittaa uudelleen löytämästäni juoksuharrastuksesta. Ajatus pitää julkista treenipäiväkirjaa tuntui hauskalta, koska jaan tietoja lenkeistäni ja edistymisestäni muutenkin ystävieni kanssa. Tarkoitus on nimenomaan dokumentoida omaa edistystäni, ei kirjoittaa minkäänlaista opasta. Olen kaukana asiantuntijasta, ja pikemminkin toivon saavani lukijoilta vinkkejä ja kannustusta, enkä päinvastoin.

Silkan huomiohakuisuuden lisäksi vaikuttimenani on luoda itselleni positiivista suoristuspainetta. Olen huomannut, että tavoitteeseen pääsee helpommin, kun sen jakaa jonkun kanssa. Tämän jälkeen perääntyminen on vaikeampaa.

Taustani

Lenkkeilin nuorena aktiivisesti ja haaveilin juoksevani joskus maratonin, mutta polvivaivat ja perheellistymiseen liittyvät kiireet saivat minut unohtamaan nämä haaveet vuosikausiksi. Kahdenkymmenen ja kolmenkymmenenviiden ikävuoden välillä en juossut montaakaan lenkkiä ja useimpina niistä harvoistakin seuranani oli lyhyen matkan jälkeen vasenta polvea vaivaava kipu. Hyväksyin alistuneena, että maraton jäänee minun kohdallani haaveeksi.

Vasta vajaa vuosi sitten löysin juoksemisen innon uudelleen saatuani sähköpostiini mainoksen Espoon rantamaratonista. Yleiskuntoni oli melko hyvä, sillä harrastin työmatkapyöräilyä kesät talvet, ja kesäisin tein pidempiäkin pyöräretkiä, mutta polveni kunto oli pieni mysteeri. Pyöräillessä se ei oireillut, mutta juostessa kipu alkoi yleensä noin kolmen kilometrin jälkeen, mikä sai pidemmän matkan juoksemisen tuntumaan utopistiselta ajatukselta. Päätin silti hetkellisessä innonpuuskassa ilmoittautua puolimaratonille ja katsoa kuinka käy.

Rantamaratonille ilmoittautumisen jälkeen aloitin säännöllisen harjoittelun. En tiennyt – enkä tiedä vieläkään – polvivaivani perimmäistä syytä, mutta tutkittuani asiaa päätin kokeilla, voisiko apu löytyä kehonhuollollisilla toimenpiteillä. Aloitin jokaisen lenkin venyttelemällä jalkani perinpohjaisesti. Tämä on varmaan useimmille liikkuville ihmisille itsestään selvää, mutta ei minulle. Nuorena en piitannut venyttelystä tai lämmittelystä: juoksu oli juoksua eikä siihen kuulunut voimistelu ja muu lanteiden pyörittely.

Venyttelyllä tuntui olevan selkeä vaikutus. Pystyin pian juoksemaan pidempiä matkoja. Polvi (tai polvet) kipeytyivät yhä mutta vasta pidemmän matkan jälkeen. Toisaalta olin yllättynyt, miten raskaalta juokseminen tuntui jaloissa, vaikka olin pyöräillyt toisinaan hyvin pitkiäkin matkoja: pisin pyöräretkeni oli pituudeltaan yli 500 kilometriä neljän päivän aikana (Espoo – Köyliö – Tampere – Espoo).

Tilanne nyt

Espoon rantamaraton pidettiin 21.9.2024. Juoksin tuolloin puolimaratonin aikaan 2:24:31. Ei mikään huippuaika mutta mielestäni hyvä tulos miehelle, joka vajaa puoli vuotta aiemmin pystyi juoksemaan vain muutaman kilomerin. Ensisijainen tavoitteeni oli muutenkin maaliin pääseminen, vaikka nälkä toki välillä uhkasi kasvaa syödessä.

Matkan aikana molemmat polveni kipeytyivät voimakkaasti, ja noin puolivälin kohdalla pelkäsin joutuvani keskeyttämään. Ennen varsinaista suoritusta pisin lenkkini oli ollut korkeintaan 13 kilometriä, joten kyseessä oli eräänlainen hyppy tuntemattomaan. Uskoin silti pystyväni, jos vain polven tai polvien kipu ei kasva infernaaliseksi.

Onnistuminen puolimaratonilla sai minut uskomaan, että kenties vielä pitkäjänteisemmällä harjoittelulla nuoruuteni haave täyspitkästä maratonistakin on mahdollinen. Juuri tällä tiellä olen nyt. Ilmoittauduin toukokuussa 2025 pidettävään Helsinki City Running Day -maratonille. Tarkoitukseni on dokumentoida edistystäni tähän blogiin. Kaikki kommentit ja neuvot kokeneemmilta liikkujilta ovat tervetulleita. Lisäksi jaan mielelläni kokemuksia saman tavoitteen parissa puurtavien kanssa.