Ensimmäinen maraton takana

 

Ensimmäinen maraton takana aikaan 4:39:13.

Kerroin viime blogissani keväällä, kuinka epävarmaksi tunsin oloni viimeisenä iltana ennen Helsinki City Runia. Oloni oli täysin valmistautumaton ennen yhtä elämäni rasittavimmista koitoksista. Tarkoitukseni oli juosta maraton, vaikka säännöllinen treeni oli jäänyt viime kuukausilta. Pelkäsin epäonnistuvani pahemman kerran. Karmeimmissa kauhukuvissani jouduin keskeyttämään juoksun nöyryyttävästi jo alkumetreillä tai rikoin paikkani päätyen yöksi sairaalaan.

Koska en kuitenkaan kehdannut jättää leikkiä viime hetkillä sikseen, lähdin aamulla kohti Olympiastadionia ainoana tavoitteenani maaliin pääseminen. Noin tunti ennen starttia otin fysioterapeutin ohjeen mukaisesti särkylääkettä (400 mg Buranaa ja 400 mg Panadolia) ennaltaehkäistäkseni polvikipua. Se ei tuntunut täysin oikealta, ja mielessäni mahdollisten kauhukuvien joukossa käväisi myös jonkinlaisiin komplikaatioihin kuoleminen, mutta päätin siirtää ajatuksen sivuun.  Palaan tähän asiaan tämän kirjoituksen lopussa.

Pohdintaa varusteista

Kisapaikalle päästyäni päänvaivaa aiheutti vuorostaan sopivan vaatetuksen valinta. Säätiedote oli luvannut lämmintä säätä, joten olin ajatellut juosta t-paidassa ja shortseissa. Paikan päällä sää oli kuitenkin viileähkö. Minulla oli mukana pitkähihainen, jonka pelkäsin osoittautuvan pitkässä juoksussa liian tukalaksi vaatteeksi. Vaatteiden vaihto kesken juoksun ei tuntunut mielekkäältä ajatukselta. Kisanumeron paidasta toiseen tuskin onnistuisi liikkeessä, eikä ylimääräisestä vaatekappaleesta pääsisi matkan aikana eroon.

Päätin lopulta lähteä matkaan pitkähihaisessa, koska katseltuani ympärilleni totesin kokeneimman näköisillä osallistujilla olevan päällään pitkähihaiset. Heidän paitansa vaikuttivat tosin paremmin juoksuun sopivilta ohuilta teknisiltä paidoilta, kun taas omani oli ennemmin tarkoitettu päällyspaidaksi. Järkeilin sen olevan silti parempi vaihtoehto kuin heti alkuun paleltuminen. Päivän lämmetessä paidastani voisi raottaa vetoketjua ja kääriä hihat.

Ennen lähtöä tein myös toisen havainnon: itseni lisäksi huomasin vain yhden toisen paljasjalkakenkiä käyttävän juoksijan. Myöhemmin tosin kuulin, että joukossa oli ainakin yksi juoksija, joka juoksi kokonaan paljain jaloin. Toivottavasti hänelläkin oli (särky)lääkitys kunnossa.

Lähtölaukaus

Kuulemma yksi yleisimpiä aloittelijoiden virheitä on juosta alussa liian nopeasti, jolloin väsymys iskee ennen aikojaan. Päätin välttää tämän erheen ja juosta alussa korostetun rauhallisesti, vaikka mieli tekisi pinkoa kovempaa. Järkeilin minulle sopivan paikan olevan jossain 4:45 ja 5:00 jänisten paikkeilla.

Ensimmäisten kilometrien aikana minulla ei ollut vaikeuksia malttaa juosta tarpeeksi hitaasti. Ennemmin minua huolestutti, koska jopa 4:45 jänisten tahti tuntui välillä liian vauhdikkaalta. Päätin kuitenkin pitää heidät vähintään näkösällä. Silloin tietäisin ainakin olevani oikealla reitillä ja maalissa tapahtuma-ajan puitteissa.

Lihasten lämmettyä 4:45 jänisten vauhti tuntui juuri oikealta. Ainoa huoleni oli, että koska polvikipu alkaa, ja pakottaako se minut hidastamaan tai jopa pysähtymään. Särkylääke ja polvituki siirsivät kipua selvästi, ja ensimmäiset hyvin heikot tuntemukset alkoivat vasta 15 kilometrin kohdalla. Varsinaisesta kivusta ei kuitenkaan ollut vielä kyse, joten jatkoin matkaa samaan tahtiin.

Noin 20 kilometrin kohdalla reidet alkoivat tuntua vähän raskaammilta. Sekin oli silti siedettävissä rajoissa, ja viime syksyn puolimaratoniin verrattuna askeleeni oli suorastaan höyhenen kevyt. Koska kaikki sujui suorastaan epätodellisen hyvin, uskalsin kääntää ajatukseni kohti seuraavaa mahdollista ongelmaa. Puolimaratonin ohitettuani olin tuntemattomalla alueella. Jokainen juostu metri oli uusi henkilökohtainen ennätys. Ennen lähtöä olin kuullut pelottavasta kolmenkympin seinästä, jolloin juoksu muuttuu sietämättömän raskaaksi. Tulisiko kohta stoppi?

Kolmekympin seinästä ei ollut kuitenkaan tietoakaan. Pikemminkin tunsin kolmenkympin hurmaa: juoksu kulki hyvin, enkä tuntenut kipua. Tienvarsille kokoontuneiden ihmisten kannustuksesta tuli hyvä fiilis.  Tässä vaiheessa tohdin jo alkaa uskoa pääseväni maaliin. Minulla on myös kaksi salaista tavoitetta, joista en ollut kehdannut kertoa kenellekään: jos pääsisin maaliin, haluaisin päästä sinne alle viiden tunnin. Lisäksi en halunnut kävellä kertaakaan matkan aikana. Kumpikin tavoite oli toteutumassa kirkkaasti.

Jonkinlainen seinä tai vähintään jyrkänne tuli vastaan vasta aivan lopussa. Askel alkoi painaa ja viimeiset viisi kilometriä olivat henkisesti kaikista pisimmät. Toisaalta tässä vaiheessa tiesin jo pääseväni maaliin, vaikka sinne pitäisi kontata, joten mielialani pysyi siedettävällä tasolla. Juoksunautinnosta ei voinut kuitenkaan enää puhua, ja jokainen hyväntahtoinen ”hyvä hyvä, enää x-metriä maaliin!” -huuto yleisöstä tuntui ennemmin lannistavalta kuin kannustavalta.

Juoksu päättyi komeasti Helsingin Olympiastadionille. Koetin parhaani mukaan juosta viimeiset puolikkaan juoksuratakierroksen niin kovaa kuin pystyin, mutta varsinaiseksi spurtiksi siitä ei enää ollut. Maalissa tunsin oloni pakostakin liikuttuneeksi. Nuoruuden haave maratonista oli vihdoin toteutunut! Lisäksi saavutin kirkkaasti kaikki tavoitteeni: pääsin maaliin, tein sen alle viidessä tunnissa enkä kävellyt kertaakaan. Lopullinen aikani oli 4:19.

Liikuttuneisuuden lisäksi oloni oli myös hiukan hölmistynyt. Näinkö helppoa se olikin? Itse asiassa täysmatka tuntui lopulta jopa kevyemmältä kuin syksyn puolimaraton. Onnistumiseen vaikuttivat varmaankin useat tekijät. Vaikka treenini oli keväästä käytännössä lopahtanut, olin kuitenkin juossut talvella ahkerasti. Ehkä lepo ennen isoa suoritusta oli jopa avuksi? Lisäksi nautin matkan aikana ensimmäistä kertaa hiilihydraatteja sisältäviä energiageelejä. Niiden vaikutuksen tunsi selvästi joka imaisulla. Niin, ja ne särkylääkkeet…

Palautuminen matkan jälkeen

Olen joskus kuullut sanottavan, että maraton ei pääty maaliviivalle. Palautuminen ottaa aikansa. Kieltämättä pelkkä kävely ratikalle tuntui aluksi kovalta urakalta. Erityisesti portaat olivat tuskaa. Toisaalta olin kuitenkin kaukana siitä konttauskunnosta, jota pelkäsin. Kotimatkalla kävin kaupassa ja kävelin ylimääräisen kilometrin mentyäni väärään bussiin. Siitäkin selvittiin.

Kokemuksesta tiesin, että pahimmat tuskat tulevat yleensä vasta kahden päivän päästä. Kieltämättä seuraavalla viikolla askellukseni työpaikan portaikossa saattoi herättää hämmästystä. Hiukan yllättäen myös hauislihakset olivat rasittuneet, koska käteni eivät ole tottuneet tuntikausien tauottomaan viuhtomiseen.

Huomionarvoisinta palautumisessa lienee kuitenkin, että en saanut jalkoihini yhtään hiertymiä. Jalkaterässäni ei ollut kerrassaan minkäänlaisia vaivoja. Paljasjalkakengät osoittautuivat siis ainakin itselleni sopiviksi juoksukengiksi.

Mitä seuraavaksi?

Ehdin jo ensimmäisen maratonini aikana päättää, että se ei jää viimeisekseni. Itse maraton oli kokemuksena hieno, ja selkeä tavoite on tehnyt juoksuharrastuksesta mielekästä. Pitääkseni liekin elossa, ryhdyin heti miettimään seuraavaa isompaa tavoitettani. Olisiko se aiemmin aikani parantaminen, ultramatka vai peräti triathlon?  

Todennäköisesti tulen tavoittelemaan kaikkia edellä mainittuja, jos paikkani kestävät. Mutta juuri paikkojen kestävyys on se, johon haluan keskittyä ennen seuraavia askelia. Kuten olen useasti maininnut, suurin ongelmani juoksemisessa on ollut toisen jalan polven kestävyys. Minulla ei riittänyt kärsivällisyyttä treenata jalan tukilihaksia riittävään kuntoon ennen tosikoitosta ja jouduin siksi turvautumaan särkylääkkeeseen, mistä jäi huono maku.

Vasta myöhemmin minulle selvisi, että tulehduskipulääkkeet yhdistettynä pitkän matkan juoksuun voivat aiheuttaa sisäisiä verenvuotoja. Liikunnan ei ole tarkoitus vaarantaa terveyttä, vaan parantaa sitä! Seuraava tavoitteeni on siis juosta maraton ilman tulehduskipulääkettä. Toivoakseni tämä toteutuu Espoon Rantamaratonilla ensi kuussa!

Kohti maratonia – osa 4: Epäilysten keskellä

Virallinen kiplailunumeroni tämän vuoden Helsinki City Runissa.

Toivoisin että minun ei tarvitsisi käyttää huomisesta puhuessani konditionaalia, mutta silloin minun pitäisi juosta maraton. Olen odottanut huomista Helsinki City Runia ainakin syyskuusta asti. Itse maratonista olen haaveillut noin puolet elämästäni.

Valitettavasti oloni on kaukana itsevarmasta. Harjoitteleminen on jäänyt melkein yhtä epäsäännölliseksi kuin tämän treenipäiväkirjan pitäminen. Maaliskuun lopussa juoksin yhden spontaanin puolimaratonin aikaan 2:19, mutta sen jälkeen tuli stoppi. Esteinäni (tai tekosyinäni) ovat olleet perhe- ja työkiireiden lisäksi pitkittynyt flunssa sekä yleinen saamattomuus.

Koska h-hetki lähestyi pelottavasti, päätin tällä viikolla kokeilla hiukan kuntoani. Juoksin noin 10 kilometrin lenkin, jonka aikana vasen polvi kipeytyi jälleen voimakkaasti. Polvi arasteli monta päivää lenkin jälkeenkin.

Lähtökohdat eivät siis ole kovin hyvät, ja järkeni kehottaisikin juoksemaan ennemmin puolimaratonin ja kokeilemaan täysimatkaa uudelleen syksyllä. Varmasti pitkän tähtäimen juoksuharrastustakin ajatellen olisi järkevämpää olla rikkomatta paikkojaan silkkaa jääräpäisyyttäni.

Jostain selittämättömästä syystä haluan silti kokeilla. Minusta myös tuntuu, että mikäli polvet kestävät, myös minä kestän. Huomenna minulla on vain yksi tavoite: päästä maaliin. En lupaa muuttaa Kurdistaniin, jos en onnistu, mutta parhaani teen.

Torinon käärinliinan autenttisuudesta

Tämän kirjoituksen on tarkoitus toimia eräänlaisena keskustelunavauksena dosentti Juha Hiltusen vierailulle isännöimässäni Herraspodi-podcastissa. Keskustelumme aihe on Torinon käärinliinana tunnetun reliikin autenttisuus. Juha Hiltunen on historioitsija ja kulttuuriantropologi, joka on kirjoittanut Torinon käärinliinasta teoksen Valokuva Jeesuksesta (2019). Kirjoituksen avulla pyrin jäsentämään omia ajatuksiani aiheesta.

Usein Torinon käärinliinan sanotaan olevan maailmanhistorian tutkituin esine. Sitä on tutkittu kenties kaikilla kuviteltavissa olevilla tieteenaloilla aina arkeologiasta botaniikkaan. Kaikesta huolimatta asiantuntijat eivät ole yksimielisiä siitä, mikä tuo Torinon Pyhän Johannes Kastajan katedraalissa säilytettävä reliikki oikeastaan on.

Torinon käärinliinan tapauksessa on helpompaa aloittaa faktoista, jotka kaikki allekirjoittavat: käärinliina on noin 4,4 kertaa 1,1 metrin kokoinen pellavaliina, jossa on himmeä miehen alastonta ruumista muistuttava kuvajainen. Edestä ja takaa näkyvä hahmo näyttää kärsineen tuskallisen kuoleman, ja hänen vammansa ovat yhteensopivat Uuden testamentin kuvaukseen Jeesuksen ristinkuolemasta.

Oikeastaan näiden tosiasioiden lisäksi kaikki muu käärinliinaa koskeva jakaa voimakkaasti mielipiteitä: kuinka vanha käärinliina on? Onko siinä aitoa verta? Ja ennen kaikkea, onko kuvan mies Jeesus Kristus? Maallikon näkökulmasta on hämmentävää, että asiantuntijat päätyvät saman datan perusteella täysin päinvastaisiin johtopäätöksiin. Yritän tässä kirjoituksessa hahmottaa omia ajatuksiani lukemani ja kuulemani perusteella.

Ajanlaskun alusta vai keskiajalta?

Todennäköisesti oletettu yhteys kristinuskon perustajaan tekee tästä kankaanpalasta niin kiistanalaisen. Valehtelisin jos väittäisin, ettei se vaikuta ollenkaan omaankin suhtautumiseeni. Kristitylle ajatus kankaasta, johon Vapahtajamme ruumis on ollut käärittynä, on suorastaan henkeäsalpaava, ja sen vuoksi vaikeaa lähestyä kylmän objektiivisesti.

Kirkko ei ole koskaan ottanut virallisesti kantaa käärinliinan aitouden puolesta, mutta perinteen mukaan sitä on kunnioitettu Kristuksen alkuperäisenä hautaliinana. Katolinen kirkko ei kuitenkaan edellytä jäseniään uskomaan käärinliinan aitouteen.

Skeptikkojen mukaan kyse on keskiaikaisesta väärennöksestä. Väärennösteorian kannattajia on ollut koko käärinliinan tunnetun historian, mutta viimeistään vuonna 1988 tehtyjen radiohiilimittausten ajatellaan vahvistaneen heidän kantansa.

Uskonnollisesta luonteestaan huolimatta jakolinja autenttisuuden ja sen kiistäjien välillä ei kulje vain kristittyjen ja ei-kristittyjen välillä, vaan myös monet kristityt pitävät käärinliinaa väärennöksenä. Erityisesti monet protestantit suhtautuvat tähän kuten muihinkin reliikkeihin nuivasti. Vastaavasti on joitain käärinliinan aitouteen uskovia, jotka eivät tunnusta mitään kristinuskon suuntausta.

Kannat käärinliinan alkuperästä voidaan nähdäkseni jakaa karkeasti kolmeen ryhmään:

a) Käärinliina on aito Jeesus Kristuksen hautaliina. Tätä kantaa edustaa esimerkiksi suomalainen dosentti Juha Hiltunen.

b) Käärinliina on keskiaikainen väärennös. Ymmärtääkseni tällä kannalla ollut valtaosa tiedeyhteisöstä.

c) Käärinliina on keskiajalla tehty taideteos, jota käytettiin uskonnolliin tarkoituksiin. Tämän kannan mukaan se ei siis olisi varsinaisesti väärennös, mutta ei aitokaan. Tätä kantaa edustaa muun muassa katolinen Hugh Farey, joka pitää The Medieval Shroud -blogia.

Kokemukseni mukaan suurin osa tutkijoista ja alan harrastajista on kiinnostunut vain käärinliinan aitoudesta, eivät mahdollisen keskiaikaisen tekijän motiiveista. Heille vaihtoehdot b. ja c. ovat siis yksi ja sama asia. Joka tapauksessa lähes loputtomien tieteellisten tutkimusten olettaisi erottavan hyvinkin selvästi keskiaikaisen teoksen ja ajanlaskun alusta olevan hautaliinan toisistaan. Esimerkiksi aidossa käärinliinassa tulisi olla verta, taideteoksessa taas maalia.

Verta ja siitepölyä?

Vuonna 1990 professorit Walter McCrone ja Joe Nickell tutkivat käärinliinasta otettuja näytteitä. He päättelivät analyysissään, että käärinliinassa ei ole verta vaan maalia tai muuta väriainetta. Tämän saattoi heidän mukaansa päätellä näytteiden sisältämästä rautaoksidista, sinooperista ja elohopeasulfidista. Väite on kyseenalaistettu muun muassa toteamalla, että käärinliinaan on voinut tarttua maalia, kun siitä on tehty jäljennöksiä. (Kunnioitettuna reliikkinä käärinliinasta on tehty jäljennöksiä muissakin kuin vilunkiaikeissa.) Lisäksi Hiltunen huomauttaa teoksessaan, että veri sisältää rautaa, joten rautaoksidin pitäminen todisteena maalista on hänen mukaansa epärehellisen tarkoitushakuista.

Toisaalta maali tai väriaine eivät vielä tarkoita, ettei käärinliinassa voisi olla myös verta. Erilaiset analyysit ovat osoittaneet, että käärinliinassa on kuin onkin verijäämiä. Niiden lisäksi on löydetty pätkiä niin ihmisen kuin erilaisten kasvienkin DNA:sta. Aitouden puolestapuhujien mukaan löydöksissä on erityisen runsaasti juuri lähi-itään viittavia DNA-jäämiä. Toisaalta löydökset ovat niin runsaita, että ne tuntuvat viittaavan kasvien kuin ihmistenkin osalta lähes kaikkialle maailmaan. Luonnollisesti debatin osapuolet pitävät tätä todisteena oman kantansa todenperäisyydestä: aitouden puolustajien mukaan näytteiden runsaus osoittaa käärinliinan tulleen pitkän matkan lähi-idästä Eurooppaan, kun taas sen vastustajien mukaan näin runsas otanta osoittaa vain käärinliinan olleen lukuisten ihmisten kosketeltavana, eikä siitä näin ollen voi erotella väitetyn ristiinnaulitun miehen DNA:ta.

Oikeastaan DNA-löydökset osoittavat vielä yhden asian, josta käärinliinan aitouden puolestapuhujat ja sen vastustajat ovat samaa mieltä. Pitkän historiansa vuoksi Torinon käärinliina on vähintään joiltain osin kontaminoitunut, mikä tekee sen tutkimisesta hankalaa. Keskustelu kontaminaatiosta onkin ollut keskiössä myös vuonna 1988 tehdyissä ja runsasta huomiota herättäneissä radiohiilimittauksissa.

Radiohiilimittauksen luotettavuus

Vuonna 1988 Torinon käärinliina asetettiin sen historian suurimpaan tulikokeeseen, kun katolinen kirkko salli sen iän tutkimisen uudella radiohiilimittausteknologialla. Ennen tuota valtaosa tutkijoista piti käärinliinaa aitona, minkä on arveltu vaikuttaneen kirkon myötämielisyyteen jatkotutkimusten suhteen. Tutkimus herätti voimakkaita tunteita jo etukäteen, sillä se edellytti, että korvaamattoman arvokkaasta reliikistä oli leikattava testipala.

Käärinliinan reunasta leikattu pala jaettiin edelleen kolmeen osaan, jotka lähetettiin Zürichin, Tusconin ja Oxforfin yliopistoihin tutkittavaksi. Kukin yliopisto suoritti itsenäiset mittauksensa, joiden tulokset julkistettiin 13. lokakuuta 1988. Tulokset järisyttivät maailmaa: käärinliinan todettiin olevan noin 95% varmuudella aikaväliltä 1260 – 1390. Valtaosa ihmisistä tietää käärinliinasta vain tämän, eikä pidä muuta tietämisen arvoisenakaan.

Luonnollisesti radiohiilimittauksen tuloksilla on epäilijänsä, vaikka heidän ääntään ei ole juuri nostettu esille. Kriitikoiden mukaan mittausten luotettavuuteen vaikutti mittausalueen kontaminaatio. Kyseisessä reunakohdassa väitetään myös olleen keskiajalla lisätty paikkapala. Lisäksi on huomautettu, että pienestä koealueesta huolimatta laboratorioiden ajoitukset poikkesivat lähes 200 vuotta toisistaan. Radiohiilimittaukseen osallistuneet tahot ovat pääosin kiistäneet niitä kohtaan esitetyn kritiikin.

Vuonna 2010 Arizonan yliopiston vuoden 1988-tutkijatiimiin kuulunuts Timothy Jull suorittu kollegansa Rachel A. Freer-Watersin kanssa uuden mittauksen, eikä löytänyt aiemman tutkimuksen tuloksissa huomautettavaa.

Vuoden 1988 radiohiilimittauksesta on kirjoitettu kirja poikineen, eikä debatin loppua näy. On kuitenkin todettava, että kenties johtopäätöksiään ei kannata nojata pelkkään radiohiilimittaukseen. Hyvä esimerkki tästä on vuonna 2007 Oviedon hikiliinalle tehty radiohiilimittaus. Oviedon hikiliina on reliikki, joka perimätiedon mukaan laitettiin Jeesuksen kasvoille hautauksen yhteydessä. Monien asiantuntijoiden mukaan tutkimukset osoittavat yhteyden sen ja Torinon käärinliinan välillä. Radiohiilimittaus osoitti Oviedon hikiliinan olevan noin vuodelta 700. Tutkimuksen kannalta ongelmalliseksi osoittautui, että hikiliinan dokumentoitu historia ulottui lähes varmasti vuoteen 570. Selitystä tälle ristiriidalle haettiin jälleen esimerkiksi kontaminaatiosta.

Torinon käärinliinaa on yritetty ajoittaa myös muunlaisilla menetelmillä. Vuonna 2005 amerikkalainen kemisti Raymond N. Rogers mittasi käärinliinan kankaan vaniliinipitoisuuksia vaniliinireduktioksi kutsulla menetelmällä. Hänen mukaansa käärinliinan ikähaarukka voisi olla jopa 1300 – 3000 vuotta. Hän myös totesi, että vuoden 1988 radiohiilimittauksessa käytetty näyte ei ollut todennäköisesti alkuperäistä käärinliinakangasta kuten käärinliinan aitouden puoltajat ovat esittäneetkin. Rogersin tutkimus julkaistiin vertaisarvioidussa ja hyvämaineisessa Thermochimica Acta -tiedelehdessä.

Viimeisimpänä käärinliinasta kiinnostunutta maailmaa kuohutti vuonna 2022 toteutettu ja viime vuoden lopulla laajaa mediahuomiota saanut tutkimus. Barrin yliopiston kristollografian professorin Liberato de Caron tutkimysryhmän tutki käärinliinan kuitujen hajoamista uudella laajakulmaröntgensirontamenetelmällä (Wide-Angle X-Ray Scattering, WAXS). Tutkijaryhmä kokeili menetelmää toisiin antiikkisiin pellavakankaisiin, jotka on ajoitettu radiohiilimittauksella. Ryhmä totesi heidän menetelmänsä ja radiohiilimittaus tuottavat yhdenmukaisia tuloksia, jos näytteet olivat välttyneet kontaminaatiolta. Sen jälkeen he vertasivat menetelmällään Torinon käärinliinan kuitua ajanlaskun alun Israelista peräisin olevaan näytteeseen ja totesivat ne yhtäpitäviksi. Tutkimuksen johtopäätös oli siis, että käärinliina voi hyvinkin olla 2000 vuotta vanha.

Viimeisin tutkimus on sen verran tuore, ettei sitä olla ehditty kiistää vielä kovin laajasti. Lienee kuitenkin varmaa, että tutkimus tulee kohtaamaan monenlaista kritiikkiä, kuten tiedettä tehdessä toki kuuluukin. Artikkelissaan tutkijaryhmä peräänkuuluttaa itsekin jatkotutkimuksia ja huomauttaa, että WAXS-menetelmällä tutkimusta voidaan tehdä huomattavasti pienemmillä näytepalalla (puoli millimetriä) kuin radiohiilimittausta. Lisäksi samaa näytepalaa voidaan tutkia useita kertoja toisin kuin radiohiilimittauksessa, jossa näytepala tuhoutuu.

 Lopuksi

Tutkimusmenetelmien kehittyminen tuonee Torinon käärinliinasta lisätietoa lähivuosina, mutta yleisesti hyväksyttyä lopputulosta tuskin on näköpiirissä. Käärinliina pysyy siis rakastettuna ja vihattuna reliikkinä hamaan tulevaisuuteen riippumatta tieteellisistä tutkimuksista. 

Oma kantani kääriinliinaan on tällä hetkellä agnostinen. Emotionaaliselta kannalta toivoisin sen olevan aito, mutta rationaalinen puoleni ei ole täysin vakuuttunut kumpaankaan suuntaan. Argumentit puolin ja toisin ovat mielestäni vahvoja, ja maallikon on vaikea muodostaa asiasta vahvaa kantaa. Toisaalta jopa asiantuntija joutuu nöyrtymään käärinliinan mysteerin edessä, sillä kenelläkään ei voi olla pätevyyttä kaikilta tieteenaloilta, joiden valossa Torinon käärinliinaa on tutkittu. Olen tässä lyhyessä tekstissä nostanut esiin vain murto-osan niistä aspekteista, joita käärinliinasta on tutkittu. 

Yksilölle Torinon käärinliina muodostaakin kiehtovan älyllisen haasteen, joka parhaimmillaan vahvistaa hänen uskoaan. Pelkän käärinliinan varaan maailmankatsomustaan ei kannata kuitenkaan varata.