Vasemmiston peliliike

Vasemmistoliitto jätti hallituksen tiistaina 25.3.2014. Päätös oli oikea. Nyt ei ole kuitenkaan vielä oikea aika jaella pisteitä suoraselkäisyydestä. Ennen kuin pahanteosta palannutta lasta kehutaan, tämän tulee pyytää anteeksi ja katua.

Vasemmistoliiton hallituspolku on ollut kivinen. Alusta alkaen puoluetta ovat repineet sisäiset ristiriidat, jonka seurauksena kaksi kansanedustajaa erotettiin sen eduskuntaryhmästä. Toinen erotetuista yritettiin potkia ulos koko puolueesta. Monen mielestä puolueen ei olisi koskaan pitänytkään lähteä hallitukseen. Eikä ihme.

Vasemmistoliiton hallituskaudella on harjoitettu pääasiassa vähävaraisten asemaa heikentävää ja rikkaita hyödyttävää politiikkaa. Arvonlisäveroa on korotettu, subjektiivista päivähoito-oikeutta kavennettu, yhteisö- ja osinkoverouudistus vaikeuttaa pienyrittäjän asemaa ja hyödyttää suuryrityksiä, rahanpesusta epäiltyjä pankkeja on pelastettu verovaroin. Listaa voisi jatkaa pidempäänkin.

Hallituksesta lähtö ei myöskään vapauta Vasemmistoliittoa kokonaan moraalisesta vastuusta hallituksen tulevien toimien osalta. Emme voi näet tietää varmasti, olisiko nyt ilman Vasemmistoliittoa pahantekoaan jatkavaa hallitusta koskaan muodostettu ilman heidän panostaan hallitusneuvotteluissa. Pitkään jatkuneiden hallitusneuvotteluiden aikana nimittäin ehdittiin jo väläyttää hallitustunnustelijan vaihtoa.

Vasemmistoliitossa ei kuitenkaan osoiteta katumuksen merkkejä. Päinvastoin. Paavo Arhinmäki sanoo olevansa ylpeä puolueensa saavutuksista. Jokin aika sitten Arhinmäen ystävä ja toveri Jussi Saramo hehkuttikin hallituksen tekevän vasemmistolaisinta politiikkaa koko Euroopassa. Myös Arhinmäki totesi 14.12 Helsingin Sanomissa hallituksen tekevän vasemmistopolitiikkaa. Tätä taustaa vasten vaikuttaa kummalliselta, että ylpeyden aihe muuttui muutamassa kuukaudessa niin sietämättömäksi, että hallitus oli jätettävä.

Vain puoluejohto itse ja heidät läheisesti tuntevat voivat arvioida heidän toimiensa vilpittömyyttä. Ulkopuolinen voi kuitenkin nähdä, että juuri nyt oli Vasemmistoliitolle pelillisesti oikea hetki lähteä hallituksesta.

Juuri valmistunut sote-sopu lienee hallituksen tähän astisista saavutuksista juhlituin, jota sitäkään ei oltaisi saatu aikaan ilman opposition yhteistyötä. Tämä nosti Keskustan ja etenkin Perussuomalaisten osakkeita mahdollisiksi hallituspuolueiksi. Sen sijaan vähemmälle huomiolle jääneelle hallituksen jämäpuolueelle ja omiensakin hyljeksimälle Vasemmiostoliitolle on selvää, ettei sillä ole asiaa seuraavaan hallitukseen. Sote-sovun luoma yhtenäisen rintaman vaikutelma suo Vasemmistoliitolle tervetulleen mahdollisuuden poiketa rivistä luomaan pohjaa tulevalle oppositokaudelleen.

Myöskin eurovaaleja ajatellen paluu ”heikkojen puolustajaksi” on hyvin ajoitettu puolueelta, joka on ollut hallituksessa sitoutuneena kriisimaiden hengiltäkuristamispolitiikkaan.

Tällä hetkellä näyttää siltä, että Vasemmistoliitto ja Perussuomalaiset tulevat vaihtamaan päittäin valtakunnan virallisen vaarattoman opposition ja hallituksen jämäpuolueen paikkaa. Asetelma sopii kummallekin, sillä Perussuomalaisia vaivaa hallituskuume ja Vasemmistoliitto kaipaa kipeästi kunnianpalautusta.

Vasemmistoliitto ja Perussuomalaiset ovat maahanmuutto- ja seksuaalipoliittisia kysymyksiä lukuunottamatta melko samankaltaiset puolueet. Retoriikastaan huolimatta niissä tiivistyy suomalaisen yksipuoluejärjestelmän perusluonne: työväen hylännyt vasemmisto ja isänmaan hylännyt oikeisto. Ilman perustavanlaatuista sisäistä keskustelua ja uudistustyötä kumpaakaan ei voi pitää uskottavana vaihtoehtona nykypolitiikalle. Ennen tämän tapahtumista, kumpikin puolue luo parhaiten muutosvoimaa erottamalla jäseniään. Sekä Vasemmistoliiton eduskuntaryhmästä erotetut Markus Mustajärvi ja Jyrki Yrttiaho ovat voineet koko hallituskauden pitää kiinni vaalilupauksistaan puoluekurista piittaamatta. Myös Perussuomalaisista erotettu James Hirvisaari on kunnostautunut. Hän on tehnyt aloitteen suorasta demokratiasta ja Suomen EU- jäsenyyttä koskevan kansanäänestyksen järjestämisestä. Niin kauan kun tällaista ei tapahdu eduskuntapuolueiden riveissä, niitä ei kannata äänestää.  

Guggenheim-demokratia ja hyvä veli -talous

Tottunut politiikan seuraaja jaksaa nykyään harvoin suuttua ajankohtaisista uutisista. Asioiden huonontumiseen kiihtyvällä tahdilla on jo totuttu. Huonot uutiset eivät siis ole enää varsinaisesti uutisia.

Edes se, että demokratioiksi kutsutuissa maissa päätetään asioista kansan tahdon vastaisesti, ei ole uutinen. Suomessa tällä on pitkät perinteet. Euroon liittyminen, Lex Nokia, Lissabonin sopimus (EU:n perustuslaki), Euroopan rahoitusvakausväline (ERVV), Euroopan rahoitusvakausmekanismi (ERVM) ja Euroopan vakausmekanismi (EVM) ovat vain osa pitkää listaa, joista meiltä ei ole kysytty, koska olisimme päättäneet väärin.

Tuoreimpana esimerkkinä niin sanotun edustuksellisen demokratiamme hedelmistä on yritys tuoda Guggenheim- museo maahamme väkisin hivutustekniikalla. Kuten sanottu, tämä on maassamme arkipäivää, eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Tapauksessa on kuitenkin mielenkiintoista, että kerran kaadettu ja kansan enemmistön vastustama projekti nytkähti eteenpäin Vihreiden ansiosta.

Vihreät ja suora demokratia

Demokratiaohjelmassaan Vihreät ilmoittavat kannattavansa suoraa demokratiaa. Kääntyessään kannattamaan hanketta, jonka torppaamisesta he ovat vielä viime vaalikaudella ottaneet kunnian itselleen, Vihreät toimii kuitenkin jopa edustuksellisen demokratian hengen vastaisesti. Olettaen, että edustuksellisuudella tarkoitetaan sitä, että puolue edustaa äänestäjiään. Ladellessaan ehtojatakinkäännölleen Vihreät on malliesimerkki siitä, että puolue alkaa vaalien jälkeen ajamaan asioita, joita pitää tärkeämpinä kuin äänestäjiensä mielipiteet.

Kuten edellä käy ilmi, Vihreät eivät tietenkään oikeasti kannata suoraa demokratiaa. Se on heille vain mukava fraasi heidän demokratiaohjelmassaan muiden fraasien, kuten ”enemmistövallan rajoittaminen” ja ”vahva vähemmistönsuoja” seassa. Siitä, miten nämä keskenään täysin ristiriidassa olevat asiat toteutetaan käytännössä, ei puhuta mitään.

Demokratia on kreikkaa ja tulee sanoista ”demos” ja ”kratos”, eli ”kansa” ja ”valta” - kansanvalta. Suora demokratia tarkoittaa siis järjestelmää jossa kansa käyttää valtaa suoraan, toisin kuin esimerkiksi edustuksellisessa demokratiassa. Vihreillä on aivan oma käsityksensä suorasta demokratiasta, jota voitaisiinkin selvyyden vuoksi vastaisuudessa kutsua vaikkapa Guggenheim-demokratiaksi.

Kokoomus ja hyvät veljet?

Toinen seikka, mikä saattaisi näyttää oudolta juonenkäänteeltä ilman poliittisen farssin seuraamiseen harjaantunutta silmää on, että kaikista puolueista juuri Kokoomus on projektin innokkain kannattaja. Markkinatalouden nimeen vannovana puolueena Kokoomuksen kuvittelisi äänekkäimmin vastustavan verorahojen laittamista kannattamattomaan toimintaan.

Asia näyttää paljon vähemmän hämmentävältä, jos katsoo kulissien taakse. Guggengeim-säätiön Suomen markkinoinnista vastaavan Milttonin Groupin toimitusjohtaja on päämisteri Kataisen entinen erityisavustaja, Jussi Kekkonen. Kekkonen on myös Kataisen pitkäaikainen puoluetoveri jo Kokoomusnuorten ajoilta. Ei siis ehkä ihme jos Katainen haluaa edistää oletettavasti hyvän kaverinsa liiketoimintaa ja hehkuttaa tätä ”sadan vuoden sijoitukseksi”.

Itse Solomon R. Guggenheim-säätiön hallituksessa sen sijaan häärii yhden Suomen rahakkaimpien aatelissukujen vesa, Carl-Gustaf Ehrnrooth. Ehrnroothin suvulla näyttäisi olevan historiaa Kokoomus-puolueen rahallisessa tukemissa. Carl-Gustafin veli lahjoitti Kokoomukselle 5000€ viime kunnallisvaaleissa. Saman suvun vanhempi Georg Ehrnrooth oli Sammon hallituksen puheenjohtaja sen lahjoitettua Kokoomukselle 125000€ vaalirahaa johtaja Wahlroosin toimesta.

Tämän lisäksi Ehrnroothin suku on rakennusyritys YIT:n ja metsäteollisuus-yritys Pöyryn suurimmat omistajat. Tässä kohtaa kannattaa miettiä, miksi Jan Vapaavuori halusi antaa Guggenheimin arkkitehtuurikilpailulle 800000€ veronmaksajien rahaa ”edistämään puurakentamista”. Pelkän arkkitehtuurikilpailunhan ei luulisi vielä edistävän minkäänlaista rakentamista, ellei siitä ole etukäteen päätetty, kuten ei tietääksemme ole?

Kuka hyötyy?

En väitä, että kyseessä olisi korruptio. Siitä ei ole todisteita. Mutta on selvää, että koko projektista hyötyy vain pieni hyväosaisten joukko. Tämän takia tuntuu oudolta, että Vihreiden mukaan tarvitsisimme ”vähemmistönsuojaa” tai ”enemmistövallan rajoittamista”, vaikka nykyään pieni vähemmistö hallitsee enemmistöä. Oikea demokratia, suora demokratia, on enemmistön suojaa vähemmistön harvainvallalta.

Edelläkuvaamani yhteydet ovat kieltämättä löyhiä, mutta antavat aihetta ajatteluun. Kyseessä voi olla toki silkka sattuma. Ehrnroothin suku on yksi Suomen ”mahtisuvuista”, joiden omaisuus on niin mittava, että on vaikeampi löytää asiaa, joihin heillä ei ole kytköstä, kuin mihin on. Toisaalta tämä tarkoittaa kiistatta sitä, että heillä on lukemattomia vaikutuskanavia, joista osa voi kulkea edustuksellisen demokratian ohi. Tässä ei olisi mitään väärää, jos kansallakin olisi käytössään suora vaikutuskanava.

Pahempaa tulossa

Jos nykysuomen ”demokratia” ja ”vapaa” markkinatalous hirvittää, yhä pahempaa on tiedossa. Maailmalla kaikki on suurempaa. Voimaan astuessaan EU:n ja USA:n välinen vapaakauppasopimus aloittaisi aikakauden, josta hyväveli-järjestelmä on aivan liian lämminhenkinen nimitys. Tämä suljettujen ovien takana valmisteltu sopimus mahdollistaisi monikansallisille yrityksille oikeuden haastaa valtion oikeuteen, jos sen lainsäädäntö loukkaa sen ”oikeutta voittoihin”. Jokaiselle luulisi olevan selvää, ettei tällä ole mitää tekemistä demokratian kanssa. Tästä huolimatta esimerkiksi pääministerimme on sopimuksesta niin innoissaan, ettei soisi edes USA:n ihmisoikeusloukkausten hidastavan neuvotteluja.

Näennäisdemokratia ja hyvä veli -talous ovat tulleet tiensä päähän. Valitettavasti tämä ei tarkoita käännöstä parempaan vaan vielä huonompaan. Elämme viimeisiä kohtalonhetkiä, jolloin valta ei ole vielä karannut liian kauas käsistämme. Mutta jos me emme nyt ponnista kaikin voimin ja saa siitä kiinni, ei ole mitään takeita, että se palaa enää koskaan takaisin.  

Kiakkovierasjuhlat ja rappion aikakausi

Pahimpina anarkistirabulistiaikoinani vietin itsenäisyyspäivät haaveillen, että olisin mukana kuokkavieraiden onnistuessa tunkeutumaan linnanjuhliin. Olisin kaatanut pöydät, juonut boolit ja lätkinyt siinä sivussa jotain kansanedustajaa turpaan. Katsoin olevani oikeutettu siihen. Olihan kyseessä porvarillinen, elitistinen ja kaikin tavoin alistava perinne, jonka lopettaminen tovereideni kanssa oli suorastaan moraalinen velvollisuuteni. Se, että iso osa kansasta katsoi samaan aikaan juhlaa hyvillä mielin TV:stä näkemättä asiassa mitään väärää, ei häirinnyt minua. Minä tiesin heitä paremmin.

Vaikka käsitykseni itsenäisyyspäivän vastaanotosta ei olekaan noista päivistä juurikaan muuttunut, en enää fantasioi moisista väkivallanteoista. Nähtävästi yhteiskunnassa kehitys on mennyt päinvastaiseen suuhtaan. Eilen niin sanotut kiakkovierasjuhlijat yrittivät tunkeutua Tampere-taloon,rikkoivat kauppojen ikkunoita ja pahoinpitelivät poliiseja, poliisihevosia, ja niin edelleen.

Tavallista kansalaista moinen hulinointi saattaa ihmetyttää. Miksi tällaista tapahtuu Suomessa? Mikä saa ihmisen kuvittelemaan olevansa oikeutettu moiseen käytökseen? Toisaalta kehitys on ollut ennalta-arvattaa. Mitä enemmän Suomi mukailee muun läntisen maailman kehitystä, sen enemmän sieltä tuttuja ilmiötä meille rantautuu. Valitettavasti myös väkivaltaiset mellakat lienevät tulleen jäädäkseen.

Yksilökeskeinen ja hedonistinen kulttuuri niittää sitä, mitä kylvää. Kun yhteiskunnan korkein moraalinen arvo on yksilön kokema nautinto ja ainoa tunnettu moraalinen auktoriteetti on yksilö itse, väkivalta ja ilkivalta ovat ihan yhtä hyviä tapoja toteuttaa itseään kuin muutkin.

Toisaalta itsenäisyyspäivän virallinen vastaanotto ja kiakkovierasjuhlat ovat luonteeltaan melko samanlaisia juhlia. Kummatkin ovat yhteisölliseen valepukuun puettuja pienen piirin itsensänäyttämistapahtumia, joiden kustannukset koituvat tavallisen kansalaisen maksettavaksi. Onkin melko irvokasta, että itenäisyyspäivä, jonka pitäisi olla yhteisöllinen juhla, on muuttunut tällaisten narsistisen ilveilyn näyttämöksi.

Itsenäisyysvastaanoton keskeisimpiä vieraita ovat vallanpitäjät ja heidän seuralaisensa. Päättäjät juhlivat siis näennäisesti kansan mandaatilla, sillä kansa on antanut heille luottamuksena äänestämällä heitä. Toisaalta mandaatti ei ole kovin vahvalla perustalla jos se on sidottu petettyihin vaalilupauksiin, valheisiin ja korruptioon. Vaalien jälkeen päättäjät alkavat yleensä noudattaa kiakkovieraiden logiikkaa, jonka mukaan heidän ei tarvitse välittää kansan enemmistön tahdosta, sillä he tietävät paremmin. Koska hedonistinen aikamme kaihtaa rasittavaa älyllisyyttä, toimintaa ei tarvitse perustella järjellä tai faktoilla, vaan pelkästään omaan viiteryhmään vetoavilla iskulauseilla, jotka rytmittävät jääkiekkomailalla ja menoleikkurilla viattomien sohimista.

Samaan aikaan kun itsesäkorostajat keikaroivat huomion keskipisteenä iltapuvuissaan ja juti-naamareissaan, tärkeät asiat unohtuvat. Tampere-talon toisella puolella ollut rauhanomainen Kyllä Itsenäisyydelle- kansanliikkeen mielenosoitus ja Veikko Hurstin köyhien linnanjuhlat jäivät vaille minkäänlaista mediahuomiota. Poliittiselle ilmapiirillemme ei ole hyväksi, että luodaan vaikutelma, jonka mukaan Suomessa ei ole vakavastiotettavaa ja rakentavaa vastavoimaa vallitsevalle järjestykselle.

Ei ihme, että tavallinen kansalainen kokee olevansa ahtaalla, kun maatamme tuhotaan mielivaltaisesti sekä ylhäältä että alhaaltakäsin. Rauhaa ja demokratiaa haluavan on yhä vaikeampi pitää päänsä kylmänä. Syytä kuitenkin olisi, sillä rauhaa ja demokratiaa voi rakentaa ja ylläpitää vain rauhanomaisin ja demokraattisin keinoin. 

Äärioikeisto Suomessa - kirja

Äärioikeisto Suomessa-kirjan arvosteleminen ei ole miellyttävä tehtävä. Tämä ei johdu niinkään teoksesta itsestään vaan aiheen ympärillä vellovasta vastakkainasettelusta, joka aika ajoin peittää alleen kaiken suomalaisen yhteiskunnallisen keskustelun. Selvimmin tämä näkyy maahanmuuttokeskustelussa, johon on mahdotonta ottaa osaa leimaantumatta vasemmistomoralistiksi tai oikeistorabulistiksi. Äärioikesto Suomessa ei ole varsinaisesi auttanut asiaan. Viimeistään kirjan tammikuisessa esittelytilaisuudessa sattuneen puukotuksen jälkeen tuntui, ettei maassamme enää ollut muuta kuin äärioikesto ja äärivasemmisto.

Teoksesta itsestään ei ole paljoakaan pahaa sanottavaa. Se muodostaa mielenkiintoisen ja kattavan historiikin eurooppalaisesta äärioikeistosta aina toisen maailmansodan päättymisestä nykypäivään. Äärioikeisto on monessa mielessä tabu, jonka takia sen analysointi onkin tärkeää.

Tärkeää on myös ymmärtää, että kaikki äärioikeistolaisuus ei ole natsismia tai fasismia. Kansallissosialismin kukistuttua äärioikeisto ei ollut ymmärrettävästi kovin kovassa huudossa, joten se pirstoutui moneen eri suuntaan etsimään itseään. Äärioikeisto Suomessa asettaa termin radikaalioikeisto alle kirjavan joukon eri aatevirtauksia nationalismista populismin kautta fasismiin.

Lähestyttäessä nykypäivää teoksen analyysin tasoa laskee sen läpitunkeva poliittinen agenda. Tietokirjan objektiivisuudesta lipsutaan lähemmäs poliittisen pamfletin tyylilajia. Esimerkiksi käsitettä "maahanmuuttokritiikki" ei mainita teoksessa kertaakaan ilman lainausmerkkejä antaen ymmärtää sen olevan vain kiertoilmaus rasismille.Tätä se varmasti monesti onkin, mutta ei aina. Vaikka teos osoittaakin, että maahanmuuttokriittisen liikkeen helmoissa pesii paljon myös aitoa rasismia, maahanmuuttokritiikin asettaminen sen kanssa samalle viivalle, saa koko rasismin käsitteen kärsimään inflaation. Asiallisen ja asiattoman välisen rajan hälventäminen voi olla vaarallista.

Toisaalta kirja jakaa poliitkot melko tylysti liberaaleihin, "jotka esittävät politiikan yhteisten asioiden hoitamisena sivistyneestä keskustelusta lähtevänä rationaalisena hallinointina" ja niihin, jotka edustavat "sulkeutunutta oikeistopopulismia" (Äärioikeisto Suomessa, s.17). Kuitenkin teoksen Epilogissa valitetaan, että populistit, pääsyyllisinä Perussuomalaiset, määrittävät politiikan suunnan ja kehoittaa olemaan keskustelematta heidän valistemistaan aiheista. Tällainen keskustelun vaimentaminen ja äärioikeisto-leiman lätkiminen tyytymättömien ihmisten otsaan, voi kääntyä itseään vastaan. Asetelma jossa ihmiset eivät näe eroa vaarallisten väkivaltaisten ääriliikkeiden ja populististen liikkeiden välillä, saattaa pelata ääriliikkeiden pussiin. Vaikka teos painottaa, että populismin nousua voi ymmärtää vain äärioikeiston historiaa vasten, ilmiötä on myös hyvä tutkia erillään sen modernissa kontekstissa.

Vasemmistolainen kirjoittajakolmikko ei kuitenkaan juurikaan käsittele, mistä johtuu oikeistopopulismin voimakkaasti kasvanut tilaus. Timo Soinin taitavuudella se ei pelkästään selity, sillä ilmiö on yleiseurooppalainen. Edelläkuvattu tunkkainen ilmapiiri lienee osasyyllinen. Vanhat puolueet ovat ajautuneet ideologiseen umpikujaan, eivätkä enää juurikaan eroa toisistaan. Sen suuremmin Vasemmisto kuin Kokoomuskaan eivät tarjoa todellisia ratkaisuja suuriin poliittisiin kysymyksiin, kuten työttömyys, pääoman karkaaminen ulkomaille, demokratiavaje tai eurokriisi. Tätä eivät toki tee Perussuomalaisetkaan, mutta se hyötyy konkretiaa välttelevästä ja mielikuvia rakastavasta ilmapiiristä. Tässäkin teoksessa Perussuomalaisia kutsutaan virheellisesti EU-vastaisiksi, vaikkei puolue ole koskaan vaatinut EU:sta tai Eurosta eroamista.

Perussuomalainen kupla voidaan puhkaista vain konkreettisten ratkaisujen sanaisella säilällä. Halukkaita tähän työhön tuskin löytyy kuitenkaan muista eduskuntapuolueista sillä sama perussuomalainen kupla suojelee myös heitä todellisen opposition valtaannousulta.

Jokaiseen kuplaan on kuitekin sisäänrakennettu sen vääjäämätön puhkeaminen. Kun sen aika koittaa, on syytä toivoa ettei valtaan nouse äärioikeisto eikä äärivasemmisto vaan - vihdoinkin - Suomen kansa.

Vasemmiston ja Perussuomalaisten vene vuotaa

Itsenäisyyspuolue saa jäseniä kasvavaan tahtiin. Ottaen huomioon maamme ja maanosamme tilanteen, tässä ei ole mitään muuta yllättävää kuin se, että tämä tapahtuu vasta nyt.

Uusiin jäseniin lähemmin tutustuttaessa, nousee esiin eräs mielenkiintoinen seikka. Suurin osa heistä tulee joko Vasemmistoliitosta tai Perussuomalaisista - näistä kahdesta puolueesta, jotka ovat kokoajan toistensa kanssa tukkanuottasilla.

Jos Vasemmistoliiton ja Perussuomalaisten jäseniä olisi uskominen, näiden kahden puolueen jäsenillä ei pitäisi voida olla mitään tekemistä toistensa kanssa. Hehän ovat kuin yö ja päivä, äärioikeisto ja äärivasemmisto.

Kuitenkin Itsenäisyyspuolueessa näistä kahdesta väitetystä äärilaidasta lähtöisin olevat ihmiset tekevät rakentavaa yhteistyötä keskenään. Itsenäisyyspuoluetta eivät revi sisäiset ristiriidat, kuten Vasemmistoliittoa, josta vaalilupauksista kiinni pitävät edustajat halutaan erottaa, tai Perussuomalaisia, jossa maahanmuuttokriittinen ja markkinaliberaali siipi aiheuttavat jatkuvasti ongelmia.

Perussuomalaisten ja Vasemmiston (ja SDP:n) taannoisessa kiistassa siitä, mikä puolue on oikeasti työväenpuolue, tiivistyy molemman osapuolen ongelma. Kumpikin ovat politiikan sijaan kiinnostuneita lähinnä imagostaan. Jos he erehtyisivät puhumaan konkreettisista asioista, paljastuisi ettei pinnan alta löydy kuin tyhjää.

Pettyneitä äänestäjiä löytyy toki nykyään kaikkien puolueiden kannattajista. Näiden kahden riveissä turhautumus on kuitenkin silminnähtävintä, mikä on ymmärrettävää. Mikäpä voisi olla maalle kamalampi kohtalo kuin työväen hylännyt vasemmisto ja isänmaan hylännyt oikeisto.

Onneksi yhä useampi on huomannut, että on muitakin vaihtoehtoja. Itsenäisyyspuolueessa työväen ja isänmaan asian ajamisessa on kyse samoista asioista.

Uusalkiolainen seminaari pohti EU:n tulevaisuutta

Espoossa järjestettiin perjantaina 4.10 harvinaislaatuinen keskustelutilaisuus aiheenaan Euroopan Unionin tulevaisuus ja Suomen asema. Keskustelijoina toimivat Vihreän liiton ja Europarlamentin jäsen Tarja Cronberg, Keskusta-puolueen Vantaan kaupunginvaltuutettu Johannes Hirvaskoski ja Itsenäisyyspuolueen puheenjohtaja Antti Pesonen. 

Tilaisuuden järjestänä toimi toistaiseksi rekisteröimätön yhdistys, joka kantaa nimeä Uusalkiolainen seura. Seuran puuhamiehinä toimii joukko pääkaupunkiseutulaisia Keskusta-puolueen jäseniä, joita yhdistää kiinnostus Santeri Alkion ajatteluun ja halu luoda puolueiden välistä kansalaiskeskustelua poliittiseen kenttään. Nimestään huolimatta Uusalkiolainen seura ei pyri luomaan puhdasoppista alkiolaista ideologiaa vaan Alkion ajattelu toimii ennemmin innoittajana ja suunnan näyttäjänä, kuin dogmin luojana.

Tilaisuudesta teki harvinaislaatuisen etenkin keskustelun avoimuus. Koska valtamedia ei tarjoa mahdollisuutta aitoon keskusteluun Euroopan Unionista, keskustelijoiksi olivat valikoituneet EU-myönteinen Tarja Cronberg, muihin keskustelijoihin puolueensa nimen mukaisesti keskilinjaa ajava Johannes Hirvaskoski, sekä EU-vastainen Itsenäisyyspuolueen puheenjohtaja Antti Pesonen. Muiden osanottajien yllätykseksi jopa Euroopan parlamentin jäsen Tarja Cronberg kritisoi EU:n korkeinta johtoa vähättelevistä puheista, joiden mukaan nykyinen kriisi on vain läpihuutojuttu. Hänen mukaansa EU on aidosti tilanteessa, jossa mikään ei ole varmaa.

Illan edetessä kuultiin erilisia visioita siitä, mihin suuntaan EU:n toivottaisiin kehittyvän. Tarja Cronberg toi esille enemmän vapaaehtoisuuteen perustuvan ja eri nopeuksilla, mutta samaan suuntaan kehittyvien jäsenmaiden EU:n. Kaikkien halukkuudesta edetä samaan suuntaan ei kuitenkaan oltu yksimielisiä. Johannes Hirvaskoski peräänkuulutti jatkuvan integaation ja EU:sta eroamisen sijaan vallan hajauttamista ja subsidiriaatti-periatteen vakavasti ottavaa EU:ta. Konkreettisinta linjaa edusti Antti Pesonen, jonka mukaan Suomen olisi palattava ETA-sopimukseen ja keskuspankkirahoitukseen. Odotettavasti etenkin omaan keskuspankkiraoitukseen siirtyminen herätti vasta-argumentteja, joihin kaikkiin ei valitettavasti ehditty paneutua.

Vaikka EU:n ongelmat jäivätkin vielä ratkaisematta, Espoossa koettiin jotain, mitä Suomi ja koko EU tarvitsisivat lisää: keskustelua. Demokratia vaatii pohjakseen keskustelua. Tilaisuus jossa eri mieltä olevat keskustelijat kohtaavat toisensa, ovat aidosti kiinnostuneita kuuntelemaan toistensa näkemyksiä ja jossa europarlamentaarikon ääni painaa saman verran kuin tavallisen kansalaisen, tulisi käydä televisiossa, radiossa tai lehden sivuilla eikä pienessä lounaskahvilassa.

Räsäsgate ja kaksinaismoralismi

Aina kun Päivi Räsänen sanoo jotain, ihmiset suuttuvat. Kaikista vihastuneimmat vaativat jälleen kerran sisäministerimme eroa. Viimeksi kansa nousi barrikadeille Räsästä vastaan, kun hän rohkeni ehdottaa faktoihin vedoten yökerhojen sulkemisajan aikaistamista.

Tällä kertaa on kyse Räsäsen kansanlähetyspäivillä pitämästä puheesta. Kymmenen sivun pituisesta puheesta on irrotettu muutaman rivin pätkiä, joita on sitten yli- ja alitulkittu eri tarkoitusperien mukaisesti. Joidenkin mukaan Räsänen on jopa yllyttänyt ihmisiä rikkomaan lakia sanoessaan, että Raamattu on lain yläpuolella.

Näin Räsänen oikeasti sanoi:

Kaikilla meillä on varmasti tullut eteen tilanteita, joissa joudumme miettimään, rohkenemmeko toimia vastoin yleistä mielipidettä tai normia, porukan painetta tai joskus jopa lakia, jos nämä ovat Jumalan sanan vastaisia.

Tämän jälkeen hän viittaa Apostolien tekojen kohtaan, jossa apostolit jatkoivat kristinuskon levittämistä esivallan kielloista huolimatta, ja Martti Lutherin kirjoitukseen, jossa todetaan että jos on valittava kumpi meihin vihastuu – Jumala vai esivalta – on parempi valita esivalta.

Kehottiko Räsänen siis rikkomaan lakia? Ei. Sanoiko hän edes, että Raamattu on lain yläpuolella? Ei oikeastaan.

Hän toteaa, että on olemassa tilanteita, jossa ihminen saattaa joutua miettimään lain rikkomista. Tämän jälkeen hän antaa esimerkkejä kirjoituksista, joissa näin on tehty. Räsäsen puheesta kilpaa rikosilmoituksia tehtailleet tahot joutuvat siis pettymään, sillä hän ei suoranaisesti kehota ihmisiä yhtään mihinkään.

Sen lisäksi että Räsäsen sanoja on kohtuuttomasti kärjistetty, koko kohussa on aimo annos kaksinaismoralismia, kuten kohuissa yleensäkin. Kuvitellaanpa, että Räsänen olisikin käyttänyt Jumalan sana- ilmauksen sijasta sanaa omatunto. Näin varmaankin moni olisi yhtynyt puheen sanomaan, sillä ymmärtäähän jokainen ilman Natsi-Saksasta poimittua esimerkkiäkin, että vaikka lakeja tuleekin pääsääntöisesti noudattaa, ne eivät ole aina oikeassa.

Tarkka lukija saattaa kuitenkin huomata, että Räsänen nimenomaan puhui omastatunnosta. Kristityille Jumalan sanan ja omantunnon välinen yhteys on selviö. Jos teot eivät ole linjassa Jumalan sanan kanssa, omatuntokaan ei ole puhdas. Räsänen myöskään ei mainitse, mitä kohtaa tai minkälaista tulkintaa Jumalan sanasta hän tarkoittaa, puhumattakaan tapausta johon tätä tulisi soveltaa. Hän siis jättää koko kysymyksen kuulijan omantunnon varaan.

Jos Räsänen olisi käyttänyt sanaa ”omatunto”, koko puhe olisi todennäköisesti jäänyt vaille suurempaa huomiota. Jotain toista puhujaa olisi saatettu jopa ylistää näistä sanoista. Mutta ei Räsästä, sillä hänellä ei ole populismin suomaa suojaavaa karismaa, eikä häntä maailman vainotuimman ryhmän, kristittyjen, edustajana kosketa sama sosiaalinen sananvapaus kuin muita.

Yksi räsäs-kohun suurimpia hyötyjiä on eroakirkosta.fi – palvelu. Sen tiedottaja Petri Karisma on yksi lukuisista Räsäsen puheen tahallaan tai hätäisyyttään väärin ymmärtäneistä henkilöistä. Hän on esittänyt kysymyksen, siitä sallisiko Räsänen esimerkiksi muslimien ”rikkoa lakia, jos Koraanissa on heidän mielestään parempia ohjeita”. Kuten yllä totesin, Räsänen ei kehottanut ketään rikkomaan lakia, joten kysymyksenasettelu on jo sinänsä väärä. Olen kuitenkin varma, että Räsänen sallisi myös muslimien ja jopa ateistien joissain tilanteissa miettivän onko oikein toimia lain vai omantunnon mukaan. Näitä tilanteita on ehkä vähän, mutta niitä varmasti on.

Abortti ja teurastus

Räsäsen kannoissa aborttiin, homoliittoihin ja eutanasiaan ei ole mitään uutta. Abortin vertaamisesta eläimen teurastukseen saa kuitenkin myyvät otsikot, joten toimittajat tarttuivat siihen. Rajuun vertaukseen sisältyi myös pointti, joka ei tule ilmi vain sanojen pintaa raaputtamalla. Kukaan toimittajista ei halunnut tai uskaltanut tuoda sitä esiin, sillä se olisi saattanut laukaista oikeaakin keskustelua.

Vielä yksi lainaus:

Hedelmöityksen jälkeen ihmisen kehityksessä ei ole mitään ratkaisevaa käännekohtaa, jossa sikiön voitaisiin katsoa saavuttaneen ihmisyyden. Ensimmäiset merkit kehittyvästä keskushermostosta nähdään alkion kolmannen elinviikon alussa ja viikon kuluttua sydän aloittaa toimintansa, siis kauan ennen aborttirajoja. Seitsemän viikon ikäisen alkion keskushermoston on todettu lähettävän impulsseja elimistöön. Kahdeksannella viikolla on voitu rekisteröidä sikiön EEG eli aivosähkökäyrä.

 Abortti-ikäinen lapsi ei ole tunnoton kudoskappale, vaan yksilö, joka kykenee tuntemaan kipua. Eläinsuojelulaki antaa paremman suojan lopetettavalle eläimelle kuin aborttilaki syntymättömälle lapselle. Eläimelle ei saa teurastettaessa tuottaa kipua, mutta abortin kivuliaisuudesta ei uskalleta edes keskustella.

Niinpä. Suosittelen jokaista uhraamaan tälle ajatuksen – jos uskaltaa.