Joululenkki (Kohti maratonia - osa 3)

Chat GPT:n luoma kirjoituksen teeman mukainen kuvituskuva.

Siunattua joulunaikaa kaikille!

Päätin pitää kinkun syömisestä tauon ja juosta pitkästä aikaa kunnollisen pituisen lenkin. Samalla ajattelin tehdä blogiini ensimmäisen kirjoituksen, joka ei ole silkkaa metatason sofismeja vaan todellista dataa harjoitteluni edistymisestä.

Olen vasta aloitellut fysioterapeutin antamien liikkeiden tekemistä, joten on ennenaikaista arvioida niiden vaikutusta. Sen sijaan minulla oli ensimmäistä kertaa käytössäni polvituki.

Odotusteni vastaisesti tuki ei siirtänyt polvikivun alkua myöhemmäksi, vaan se alkoi tuttuun tapaan noin kahden kilometrin kohdalla. Toisaalta polvea kevyesti puristava kangastuki tuntui tekevän kivusta jotenkin erilaista, siedettävämpää.

Juoksin lopulta 9,4 kilometriä. Loppumatkasta polvikipu oli jo melko voimakasta. Treenistä jäi silti hyvä fiilis, koska se oli pisin juoksuni aikoihin. Polveani ei myöskään sattunut seuraavana päivänä, kuten on joskus käynyt juostuani kivusta piittaamatta. Kenties polvituella oli tähän vaikutusta.

Lopuksi vielä älykellon antamaa dataa juoksustani. Sen perustella voitaneen todeta, että tekniikassani on paljonkin parannettavaa, eivätkä minua jäykäksi tyypiksi kritisoineet ole aivan väärässä.

Kohti maratonia – osa 2: Yksi askel eteen, kaksi taaksepäin?

Edellisessä kirjoituksessani julistin koko maailmalle henkselit paukkuen aikovani juosta toukokuussa maratonin. Nyt pelkään lähteneeni soitellen sotaan, sillä maratonprojektini on ottanut roimasti takapakkia.

Opettajan ammattiin olennaisesti liittyvä lukukauden lopun työsuma on osaltaan pitänyt minut kaukana lenkkipolusta. Sen lisäksi edellisessäkin kirjoituksessani käsittelemäni polvivaiva on voimistunut. Kipu tulee kuin kello kaulassa: kun noin kaksi kilometriä on juostu, vasenta polvea alkaa vihloa lumpion ulkoreunalta. Tämä jos mikä tuntuu lannistavalta. Näillä jaloillako pitäisi pystyä juoksemaan 42,195 kilometriä?

Olen miettinyt, rikoinkohan polveani entisestään juostessani elokuussa puolimaratonin hampaat irvessä. Entä voiko esimerkiksi kylmentynyt lämpötila vaikuttaa polven kuntoon? Entä jos koko vaiva onkin psykosomaattinen? Tunnen itseni välillä varsinaiseksi noitatohtoriksi miettiessäni ongelman syytä.

Fysioterapeutin vastaanotolla

Koska en ole löytänyt itse pysyvää ratkaisua vaivaan, varasin ajan fysioterapeutille. En ainakaan vielä psykoterapeutille. Ensimmäisen viiden minuutin aikana hän teki silmiä avaavan havainnon: jalkani ovat lihasmassaltaan todella epäsymmetriset. Vasemman jalan reisi näyttää riisitautisen jalalta oikeaan verrattuna! Katsoessani jalkojani kokovartalopeilistä ihmettelin, miten en ollut sitä itse huomannut.

Lisäksi fysioterapeutti väänteli jalkaani monenlaisiin asentoihin ja kyseli joukon kysymyksiä, joiden kaikkien johtopäätös oli jotakuinkin sama. Polvi vaivaa minua juostessa ja vain juostessa, joten kyse on mitä ilmeisemmin vasemman jalan tukilihasten heikkoudesta. Tapaamisen päätteeksi sain printin, jossa on kolme lihaskuntoliikettä, joita minun pitäisi tehdä.

Asiantuntevan oloinen fysioterapeutti antoi myös yllättävän neuvon: hänen mukaansa ennen pitkää juoksua on sallittua – jopa suotavaa – ottaa tulehduskipulääkettä. Kivunlievityksen lisäksi tästä on kuulemma apua juoksusta johtuvan tulehduksen torjunnassa. Minä kun olin kuvitellut tällaisen lääkkeellisen aistien turruttamisen olevan terveydelle haitallista, ellei jopa suoranaista narkomaniaa. Taidan silti harkita.

Kysyessäni erilaisten luontaistuotteiden mielekkyydestä sain vastauksen, että kreatiinista saattaa olla ainakin teoriassa hyötyä, koska se parantaa lihasten verenkiertoa.

Juoksijaksi kasvaminen

Lihasharjoittelun tuominen osaksi juoksuharrastusta tuo siihen jälleen uuden puolen, johon en ollut varautunut. Olin vasta hyväksynyt, että venytteleminen on osa liikkuvan ihmisen arkea. Haluan juosta - en venytellä ja voimailla! Maksaako vaivaa jatkaa treenaamista, jos sen vuoksi joutuu tekemään niin paljon kaikkea ylimääräistä, joka ei innosta? Vaikuttaa siltä, että minun on jälleen päivitettävä luutuneita asenteitani.

Nuorempana harrastin liikuntaa lähinnä fiilispohjalta. Lähdin lenkille, kun huvitti ja juoksin sen verran kuin sattui lähtemään. Sen sijaan katsoin, että monipuolinen treeni puhumattakaan treeniohjelmista ei sovi ”taiteilijaluonteelleni”. Tuolloin oli helppoa juosta pitkäkin matka nopeasti. Toisaalta ilman sitoutumista ja tavoitteellisuutta oli yhtä helppo heittää lenkkarit nurkkaan ja lopettaa.

Kestävyysjuoksussa ei ole kyse pelkästään siitä, että saa itsensä silloin tällöin lenkkipolulla hikoilemaan. Pikemminkin kestävyysjuoksu on itsekuria ja pitkäjänteisyyttä vaativa elämäntapa. Päästäkseen maaliin ei riitä, että sietää kylkipistosta tai polvikipua, vaan on noudatettava kurinalaisuutta jatkuvasti. Siksi vain murto-osa ihmisistä juoksee maratonin, vaikka lähes jokaisella on siihen fyysiset valmiudet.

Toivoakseni minäkin voin vielä jonain päivänä kutsua itseäni maratoonariksi.