Joululenkki (Kohti maratonia - osa 3)

Chat GPT:n luoma kirjoituksen teeman mukainen kuvituskuva.

Siunattua joulunaikaa kaikille!

Päätin pitää kinkun syömisestä tauon ja juosta pitkästä aikaa kunnollisen pituisen lenkin. Samalla ajattelin tehdä blogiini ensimmäisen kirjoituksen, joka ei ole silkkaa metatason sofismeja vaan todellista dataa harjoitteluni edistymisestä.

Olen vasta aloitellut fysioterapeutin antamien liikkeiden tekemistä, joten on ennenaikaista arvioida niiden vaikutusta. Sen sijaan minulla oli ensimmäistä kertaa käytössäni polvituki.

Odotusteni vastaisesti tuki ei siirtänyt polvikivun alkua myöhemmäksi, vaan se alkoi tuttuun tapaan noin kahden kilometrin kohdalla. Toisaalta polvea kevyesti puristava kangastuki tuntui tekevän kivusta jotenkin erilaista, siedettävämpää.

Juoksin lopulta 9,4 kilometriä. Loppumatkasta polvikipu oli jo melko voimakasta. Treenistä jäi silti hyvä fiilis, koska se oli pisin juoksuni aikoihin. Polveani ei myöskään sattunut seuraavana päivänä, kuten on joskus käynyt juostuani kivusta piittaamatta. Kenties polvituella oli tähän vaikutusta.

Lopuksi vielä älykellon antamaa dataa juoksustani. Sen perustella voitaneen todeta, että tekniikassani on paljonkin parannettavaa, eivätkä minua jäykäksi tyypiksi kritisoineet ole aivan väärässä.

Kohti maratonia – osa 2: Yksi askel eteen, kaksi taaksepäin?

Edellisessä kirjoituksessani julistin koko maailmalle henkselit paukkuen aikovani juosta toukokuussa maratonin. Nyt pelkään lähteneeni soitellen sotaan, sillä maratonprojektini on ottanut roimasti takapakkia.

Opettajan ammattiin olennaisesti liittyvä lukukauden lopun työsuma on osaltaan pitänyt minut kaukana lenkkipolusta. Sen lisäksi edellisessäkin kirjoituksessani käsittelemäni polvivaiva on voimistunut. Kipu tulee kuin kello kaulassa: kun noin kaksi kilometriä on juostu, vasenta polvea alkaa vihloa lumpion ulkoreunalta. Tämä jos mikä tuntuu lannistavalta. Näillä jaloillako pitäisi pystyä juoksemaan 42,195 kilometriä?

Olen miettinyt, rikoinkohan polveani entisestään juostessani elokuussa puolimaratonin hampaat irvessä. Entä voiko esimerkiksi kylmentynyt lämpötila vaikuttaa polven kuntoon? Entä jos koko vaiva onkin psykosomaattinen? Tunnen itseni välillä varsinaiseksi noitatohtoriksi miettiessäni ongelman syytä.

Fysioterapeutin vastaanotolla

Koska en ole löytänyt itse pysyvää ratkaisua vaivaan, varasin ajan fysioterapeutille. En ainakaan vielä psykoterapeutille. Ensimmäisen viiden minuutin aikana hän teki silmiä avaavan havainnon: jalkani ovat lihasmassaltaan todella epäsymmetriset. Vasemman jalan reisi näyttää riisitautisen jalalta oikeaan verrattuna! Katsoessani jalkojani kokovartalopeilistä ihmettelin, miten en ollut sitä itse huomannut.

Lisäksi fysioterapeutti väänteli jalkaani monenlaisiin asentoihin ja kyseli joukon kysymyksiä, joiden kaikkien johtopäätös oli jotakuinkin sama. Polvi vaivaa minua juostessa ja vain juostessa, joten kyse on mitä ilmeisemmin vasemman jalan tukilihasten heikkoudesta. Tapaamisen päätteeksi sain printin, jossa on kolme lihaskuntoliikettä, joita minun pitäisi tehdä.

Asiantuntevan oloinen fysioterapeutti antoi myös yllättävän neuvon: hänen mukaansa ennen pitkää juoksua on sallittua – jopa suotavaa – ottaa tulehduskipulääkettä. Kivunlievityksen lisäksi tästä on kuulemma apua juoksusta johtuvan tulehduksen torjunnassa. Minä kun olin kuvitellut tällaisen lääkkeellisen aistien turruttamisen olevan terveydelle haitallista, ellei jopa suoranaista narkomaniaa. Taidan silti harkita.

Kysyessäni erilaisten luontaistuotteiden mielekkyydestä sain vastauksen, että kreatiinista saattaa olla ainakin teoriassa hyötyä, koska se parantaa lihasten verenkiertoa.

Juoksijaksi kasvaminen

Lihasharjoittelun tuominen osaksi juoksuharrastusta tuo siihen jälleen uuden puolen, johon en ollut varautunut. Olin vasta hyväksynyt, että venytteleminen on osa liikkuvan ihmisen arkea. Haluan juosta - en venytellä ja voimailla! Maksaako vaivaa jatkaa treenaamista, jos sen vuoksi joutuu tekemään niin paljon kaikkea ylimääräistä, joka ei innosta? Vaikuttaa siltä, että minun on jälleen päivitettävä luutuneita asenteitani.

Nuorempana harrastin liikuntaa lähinnä fiilispohjalta. Lähdin lenkille, kun huvitti ja juoksin sen verran kuin sattui lähtemään. Sen sijaan katsoin, että monipuolinen treeni puhumattakaan treeniohjelmista ei sovi ”taiteilijaluonteelleni”. Tuolloin oli helppoa juosta pitkäkin matka nopeasti. Toisaalta ilman sitoutumista ja tavoitteellisuutta oli yhtä helppo heittää lenkkarit nurkkaan ja lopettaa.

Kestävyysjuoksussa ei ole kyse pelkästään siitä, että saa itsensä silloin tällöin lenkkipolulla hikoilemaan. Pikemminkin kestävyysjuoksu on itsekuria ja pitkäjänteisyyttä vaativa elämäntapa. Päästäkseen maaliin ei riitä, että sietää kylkipistosta tai polvikipua, vaan on noudatettava kurinalaisuutta jatkuvasti. Siksi vain murto-osa ihmisistä juoksee maratonin, vaikka lähes jokaisella on siihen fyysiset valmiudet.

Toivoakseni minäkin voin vielä jonain päivänä kutsua itseäni maratoonariksi.

Kohti maratonia -treenipäiväkirja (osa 1)

Espoon rantamaratonin puolimaraton 21.9.2024.

Yksi syy blogini uudelleen elävöittämiseen oli halu kirjoittaa uudelleen löytämästäni juoksuharrastuksesta. Ajatus pitää julkista treenipäiväkirjaa tuntui hauskalta, koska jaan tietoja lenkeistäni ja edistymisestäni muutenkin ystävieni kanssa. Tarkoitus on nimenomaan dokumentoida omaa edistystäni, ei kirjoittaa minkäänlaista opasta. Olen kaukana asiantuntijasta, ja pikemminkin toivon saavani lukijoilta vinkkejä ja kannustusta, enkä päinvastoin.

Silkan huomiohakuisuuden lisäksi vaikuttimenani on luoda itselleni positiivista suoristuspainetta. Olen huomannut, että tavoitteeseen pääsee helpommin, kun sen jakaa jonkun kanssa. Tämän jälkeen perääntyminen on vaikeampaa.

Taustani

Lenkkeilin nuorena aktiivisesti ja haaveilin juoksevani joskus maratonin, mutta polvivaivat ja perheellistymiseen liittyvät kiireet saivat minut unohtamaan nämä haaveet vuosikausiksi. Kahdenkymmenen ja kolmenkymmenenviiden ikävuoden välillä en juossut montaakaan lenkkiä ja useimpina niistä harvoistakin seuranani oli lyhyen matkan jälkeen vasenta polvea vaivaava kipu. Hyväksyin alistuneena, että maraton jäänee minun kohdallani haaveeksi.

Vasta vajaa vuosi sitten löysin juoksemisen innon uudelleen saatuani sähköpostiini mainoksen Espoon rantamaratonista. Yleiskuntoni oli melko hyvä, sillä harrastin työmatkapyöräilyä kesät talvet, ja kesäisin tein pidempiäkin pyöräretkiä, mutta polveni kunto oli pieni mysteeri. Pyöräillessä se ei oireillut, mutta juostessa kipu alkoi yleensä noin kolmen kilometrin jälkeen, mikä sai pidemmän matkan juoksemisen tuntumaan utopistiselta ajatukselta. Päätin silti hetkellisessä innonpuuskassa ilmoittautua puolimaratonille ja katsoa kuinka käy.

Rantamaratonille ilmoittautumisen jälkeen aloitin säännöllisen harjoittelun. En tiennyt – enkä tiedä vieläkään – polvivaivani perimmäistä syytä, mutta tutkittuani asiaa päätin kokeilla, voisiko apu löytyä kehonhuollollisilla toimenpiteillä. Aloitin jokaisen lenkin venyttelemällä jalkani perinpohjaisesti. Tämä on varmaan useimmille liikkuville ihmisille itsestään selvää, mutta ei minulle. Nuorena en piitannut venyttelystä tai lämmittelystä: juoksu oli juoksua eikä siihen kuulunut voimistelu ja muu lanteiden pyörittely.

Venyttelyllä tuntui olevan selkeä vaikutus. Pystyin pian juoksemaan pidempiä matkoja. Polvi (tai polvet) kipeytyivät yhä mutta vasta pidemmän matkan jälkeen. Toisaalta olin yllättynyt, miten raskaalta juokseminen tuntui jaloissa, vaikka olin pyöräillyt toisinaan hyvin pitkiäkin matkoja: pisin pyöräretkeni oli pituudeltaan yli 500 kilometriä neljän päivän aikana (Espoo – Köyliö – Tampere – Espoo).

Tilanne nyt

Espoon rantamaraton pidettiin 21.9.2024. Juoksin tuolloin puolimaratonin aikaan 2:24:31. Ei mikään huippuaika mutta mielestäni hyvä tulos miehelle, joka vajaa puoli vuotta aiemmin pystyi juoksemaan vain muutaman kilomerin. Ensisijainen tavoitteeni oli muutenkin maaliin pääseminen, vaikka nälkä toki välillä uhkasi kasvaa syödessä.

Matkan aikana molemmat polveni kipeytyivät voimakkaasti, ja noin puolivälin kohdalla pelkäsin joutuvani keskeyttämään. Ennen varsinaista suoritusta pisin lenkkini oli ollut korkeintaan 13 kilometriä, joten kyseessä oli eräänlainen hyppy tuntemattomaan. Uskoin silti pystyväni, jos vain polven tai polvien kipu ei kasva infernaaliseksi.

Onnistuminen puolimaratonilla sai minut uskomaan, että kenties vielä pitkäjänteisemmällä harjoittelulla nuoruuteni haave täyspitkästä maratonistakin on mahdollinen. Juuri tällä tiellä olen nyt. Ilmoittauduin toukokuussa 2025 pidettävään Helsinki City Running Day -maratonille. Tarkoitukseni on dokumentoida edistystäni tähän blogiin. Kaikki kommentit ja neuvot kokeneemmilta liikkujilta ovat tervetulleita. Lisäksi jaan mielelläni kokemuksia saman tavoitteen parissa puurtavien kanssa.

Blogini on palannut

(Kuva: Wikimedia Commons)

Espoonjoessa on virrannut paljon vettä sitten edellisen tällä alustalla julkaisemani kirjoituksen. En ole viime vuosina juurikaan blogannut, koska olen keskittynyt muihin asioihin. 

Viime aikoina olen kokenut kasvavaa tarvetta kirjoittamiseen, mutta sopiva kanava on puuttunut. Pohdin uuden blogin perustamista, koska monet vanhat kirjoitukseni eivät ole kestäneet aikaa kovin hyvin. Monet eivät edusta nykyisiä näkemyksiäni sisällöltään tai sävyltään. Uuden blogini olisi muutenkin tarkoitus olla luonteeltaan erilainen: ikään kuin julkinen päiväkirja, ei poliittinen manifesti. En toki voi enkä aio luvata, etteikö paasausta olisi jatkossakin tiedossa.

Päädyin lopulta jatkamaan siitä, mihin kynäni putosi vajaa kymmenen vuotta sitten. Vanhat kirjoitukseni saavat jäädä. Ne toimikoot sekä ajankuvina ja muistoina. Mitä tulee muuttuviin mielipiteisiin, tuskin nykyisistäkään näkemyksistäni kaikki jäävät pysyviksi.

Espoossa,
20.10.2024