Espoon rantamaraton 19.9. oli toinen täyspitkä maratonini. Tiesin
kuntoni olevan vähintään yhtä hyvä kuin ensimmäisellä maratonillani keväällä,
joten lähdin matkalle paljon itsevarmempana. En ollut vieläkään himotreenaaja, mutta
jotkin hyvin menneet lenkit antoivat syyn uskoa, että kaiken mennessä hyvin voisin jopa parantaa
aikaani.
Ensisijainen huolenaiheeni ei liittynytkään aerobiseen
kestävyyteeni, vaan polviini. Viime kerralla olin ottanut polvivaivoihini
särkylääkettä ennaltaehkäisevästi, mutta tällä kertaa halusin juosta
”puhtaasti”. En ollut vieläkään saanut aikaiseksi tehdä säännöllisesti
fysioterapeutin määräämiä liikkeitä, mutta kehitystä oli silti tapahtunut. Toisaalta
polvieni kunto tuntui yhä epäselvältä: joskus niitä kolotti tavallinen kävely,
toisinaan ne taas sallivat pitkätkin lenkit ilmoittamatta itsestään. Niiden
todellinen tila testattaisiin rantamaratonilla.
Kisapäivänä rantamaratonin kuuluttaja luonnehti juoksupäivän
säätä ”happirikkaaksi”. Oli melko viileää ja satoi tihkua. Paljasjalkakenkäni
kastuivat jo lähtösuoralla.
Starttipistoolin lauettua liityin 4:15 jänisten vauhtiin. Toiveeni
oli saada ajaksi 4:00 – 4:15, vaikka hiukan epäilyttikin, onko 40–30 minuutin
aikaparannus realistinen tavoite suhteellisen vähällä treenillä ja mysteeripolvien
armoilla. Aluksi pyrinkin pitämään jänikset vain näköpiirissäni, mutta pian
huomasin heidän vauhtinsa olevan minulle kohtuullinen.
Kierrettyämme Koukkuniemen, joka oli reitin kaukaisin piste,
karistin 4:15 porukan taakseni ja päätin alkaa jahdata 4:00 jäniksiä. Sain
ylimääräistä energiaa töppösiini nähtyäni vanhempani yleisössä kannustamassa.
Lisäksi mieltäni lämmittivät Olarin seurakunnan ristein ja raamatunjakein
koristellut tsemppauskyltit.
Fyysisestä energiasta huolehdin nauttimalla 20 minuutin
välein energiageelin. En nähnyt kenenkään muun tekevän samoin. Määrä tuntuikin
liialliselta, mutta halusin noudattaa pussin sivussa olevaa ohjetta. Edellisellä maratonillani minulla oli
korkeintaan viisi energiageeliä koko matkalle. Nyt olin varannut niitä 12
kappaletta.
Hiukan ennen puolimatkaa saavutin 4:00-jänikset. Tajusin
juosseeni puolimaratonin noin kahteen tuntiin (myöhemmin tarkistin ajaksi
1:59). Vauhti tuntui hurjalta. Vuotta aiemmin olin juossut ensimmäisen puolimaratonini
aikaan 2:19 ja ollut sen jälkeen aivan puhki. Polvetkin olivat huutaneet
hoosiannaa melkein koko matkan. Nyt olin juoksemassa täysmaratonin neljään
tuntiin, eikä minua edes väsyttänyt. Mieleeni hiipi pelko, että vauhtini
jossain kohtaa vauhtini loppuu kuin seinään.
Niin lopulta kävikin. Noin 30 kilometrin kohdalla kohtasin
legendaarisen ”kolmenkympin seinän”. Vauhtini hidastui, enkä jaksanut enää
pysyi neljäntunnin jänisten perässä. Pidin heidät jonkin aikaa näköpiirissä,
mutta lopulta he katosivat kaukaisuuteen. Seuraavat kilometrit kuljin
jotenkuten juoksua muistuttavaa laahustusta. En kuitenkaan suostunut
kävelemään.
Sain ajoittain nostettua vauhtiani hiukan rivakammaksi, mikä
tuntui oikeastaan kuluttavan vähemmän energiaa kuin kumarassa laahustaminen. Viimeisten
kilometrien aikana ymmärsin silti, että haaveilemani ultrajuoksun aika ei ole
vielä osaltani kypsä.
Saavuin lopulta maaliin aikaan 4:09. Parannusta kevään
juoksuuni tuli peräti 30 minuuttia. Olin aikaani todella tyytyväinen. Vasta
myöhemmin hoksasin myös, että polvet eivät vaivanneet minua koko matkan aikana,
mitä voi mielestäni pitää suoranaisena ihmeenä.
Toisen maratonin jälkeen voin avoimesti myöntää olevani
hurahtanut juoksemiseen. Olen jo ilmoittautunut kevään Helsinki Citu Runiin,
jota pidän juoksuvuoden päätapahtumana. Tähän asti tavoitteeni ja treenini on
ollut vaatimatonta, mutta nälkä kasvaa syödessä. Palaan näihin aiheisiin seuraavassa
kirjoituksessani.
