Ensimmäinen maraton takana

 

Ensimmäinen maraton takana aikaan 4:39:13.

Kerroin viime blogissani keväällä, kuinka epävarmaksi tunsin oloni viimeisenä iltana ennen Helsinki City Runia. Oloni oli täysin valmistautumaton ennen yhtä elämäni rasittavimmista koitoksista. Tarkoitukseni oli juosta maraton, vaikka säännöllinen treeni oli jäänyt viime kuukausilta. Pelkäsin epäonnistuvani pahemman kerran. Karmeimmissa kauhukuvissani jouduin keskeyttämään juoksun nöyryyttävästi jo alkumetreillä tai rikoin paikkani päätyen yöksi sairaalaan.

Koska en kuitenkaan kehdannut jättää leikkiä viime hetkillä sikseen, lähdin aamulla kohti Olympiastadionia ainoana tavoitteenani maaliin pääseminen. Noin tunti ennen starttia otin fysioterapeutin ohjeen mukaisesti särkylääkettä (400 mg Buranaa ja 400 mg Panadolia) ennaltaehkäistäkseni polvikipua. Se ei tuntunut täysin oikealta, ja mielessäni mahdollisten kauhukuvien joukossa käväisi myös jonkinlaisiin komplikaatioihin kuoleminen, mutta päätin siirtää ajatuksen sivuun.  Palaan tähän asiaan tämän kirjoituksen lopussa.

Pohdintaa varusteista

Kisapaikalle päästyäni päänvaivaa aiheutti vuorostaan sopivan vaatetuksen valinta. Säätiedote oli luvannut lämmintä säätä, joten olin ajatellut juosta t-paidassa ja shortseissa. Paikan päällä sää oli kuitenkin viileähkö. Minulla oli mukana pitkähihainen, jonka pelkäsin osoittautuvan pitkässä juoksussa liian tukalaksi vaatteeksi. Vaatteiden vaihto kesken juoksun ei tuntunut mielekkäältä ajatukselta. Kisanumeron paidasta toiseen tuskin onnistuisi liikkeessä, eikä ylimääräisestä vaatekappaleesta pääsisi matkan aikana eroon.

Päätin lopulta lähteä matkaan pitkähihaisessa, koska katseltuani ympärilleni totesin kokeneimman näköisillä osallistujilla olevan päällään pitkähihaiset. Heidän paitansa vaikuttivat tosin paremmin juoksuun sopivilta ohuilta teknisiltä paidoilta, kun taas omani oli ennemmin tarkoitettu päällyspaidaksi. Järkeilin sen olevan silti parempi vaihtoehto kuin heti alkuun paleltuminen. Päivän lämmetessä paidastani voisi raottaa vetoketjua ja kääriä hihat.

Ennen lähtöä tein myös toisen havainnon: itseni lisäksi huomasin vain yhden toisen paljasjalkakenkiä käyttävän juoksijan. Myöhemmin tosin kuulin, että joukossa oli ainakin yksi juoksija, joka juoksi kokonaan paljain jaloin. Toivottavasti hänelläkin oli (särky)lääkitys kunnossa.

Lähtölaukaus

Kuulemma yksi yleisimpiä aloittelijoiden virheitä on juosta alussa liian nopeasti, jolloin väsymys iskee ennen aikojaan. Päätin välttää tämän erheen ja juosta alussa korostetun rauhallisesti, vaikka mieli tekisi pinkoa kovempaa. Järkeilin minulle sopivan paikan olevan jossain 4:45 ja 5:00 jänisten paikkeilla.

Ensimmäisten kilometrien aikana minulla ei ollut vaikeuksia malttaa juosta tarpeeksi hitaasti. Ennemmin minua huolestutti, koska jopa 4:45 jänisten tahti tuntui välillä liian vauhdikkaalta. Päätin kuitenkin pitää heidät vähintään näkösällä. Silloin tietäisin ainakin olevani oikealla reitillä ja maalissa tapahtuma-ajan puitteissa.

Lihasten lämmettyä 4:45 jänisten vauhti tuntui juuri oikealta. Ainoa huoleni oli, että koska polvikipu alkaa, ja pakottaako se minut hidastamaan tai jopa pysähtymään. Särkylääke ja polvituki siirsivät kipua selvästi, ja ensimmäiset hyvin heikot tuntemukset alkoivat vasta 15 kilometrin kohdalla. Varsinaisesta kivusta ei kuitenkaan ollut vielä kyse, joten jatkoin matkaa samaan tahtiin.

Noin 20 kilometrin kohdalla reidet alkoivat tuntua vähän raskaammilta. Sekin oli silti siedettävissä rajoissa, ja viime syksyn puolimaratoniin verrattuna askeleeni oli suorastaan höyhenen kevyt. Koska kaikki sujui suorastaan epätodellisen hyvin, uskalsin kääntää ajatukseni kohti seuraavaa mahdollista ongelmaa. Puolimaratonin ohitettuani olin tuntemattomalla alueella. Jokainen juostu metri oli uusi henkilökohtainen ennätys. Ennen lähtöä olin kuullut pelottavasta kolmenkympin seinästä, jolloin juoksu muuttuu sietämättömän raskaaksi. Tulisiko kohta stoppi?

Kolmekympin seinästä ei ollut kuitenkaan tietoakaan. Pikemminkin tunsin kolmenkympin hurmaa: juoksu kulki hyvin, enkä tuntenut kipua. Tienvarsille kokoontuneiden ihmisten kannustuksesta tuli hyvä fiilis.  Tässä vaiheessa tohdin jo alkaa uskoa pääseväni maaliin. Minulla on myös kaksi salaista tavoitetta, joista en ollut kehdannut kertoa kenellekään: jos pääsisin maaliin, haluaisin päästä sinne alle viiden tunnin. Lisäksi en halunnut kävellä kertaakaan matkan aikana. Kumpikin tavoite oli toteutumassa kirkkaasti.

Jonkinlainen seinä tai vähintään jyrkänne tuli vastaan vasta aivan lopussa. Askel alkoi painaa ja viimeiset viisi kilometriä olivat henkisesti kaikista pisimmät. Toisaalta tässä vaiheessa tiesin jo pääseväni maaliin, vaikka sinne pitäisi kontata, joten mielialani pysyi siedettävällä tasolla. Juoksunautinnosta ei voinut kuitenkaan enää puhua, ja jokainen hyväntahtoinen ”hyvä hyvä, enää x-metriä maaliin!” -huuto yleisöstä tuntui ennemmin lannistavalta kuin kannustavalta.

Juoksu päättyi komeasti Helsingin Olympiastadionille. Koetin parhaani mukaan juosta viimeiset puolikkaan juoksuratakierroksen niin kovaa kuin pystyin, mutta varsinaiseksi spurtiksi siitä ei enää ollut. Maalissa tunsin oloni pakostakin liikuttuneeksi. Nuoruuden haave maratonista oli vihdoin toteutunut! Lisäksi saavutin kirkkaasti kaikki tavoitteeni: pääsin maaliin, tein sen alle viidessä tunnissa enkä kävellyt kertaakaan. Lopullinen aikani oli 4:19.

Liikuttuneisuuden lisäksi oloni oli myös hiukan hölmistynyt. Näinkö helppoa se olikin? Itse asiassa täysmatka tuntui lopulta jopa kevyemmältä kuin syksyn puolimaraton. Onnistumiseen vaikuttivat varmaankin useat tekijät. Vaikka treenini oli keväästä käytännössä lopahtanut, olin kuitenkin juossut talvella ahkerasti. Ehkä lepo ennen isoa suoritusta oli jopa avuksi? Lisäksi nautin matkan aikana ensimmäistä kertaa hiilihydraatteja sisältäviä energiageelejä. Niiden vaikutuksen tunsi selvästi joka imaisulla. Niin, ja ne särkylääkkeet…

Palautuminen matkan jälkeen

Olen joskus kuullut sanottavan, että maraton ei pääty maaliviivalle. Palautuminen ottaa aikansa. Kieltämättä pelkkä kävely ratikalle tuntui aluksi kovalta urakalta. Erityisesti portaat olivat tuskaa. Toisaalta olin kuitenkin kaukana siitä konttauskunnosta, jota pelkäsin. Kotimatkalla kävin kaupassa ja kävelin ylimääräisen kilometrin mentyäni väärään bussiin. Siitäkin selvittiin.

Kokemuksesta tiesin, että pahimmat tuskat tulevat yleensä vasta kahden päivän päästä. Kieltämättä seuraavalla viikolla askellukseni työpaikan portaikossa saattoi herättää hämmästystä. Hiukan yllättäen myös hauislihakset olivat rasittuneet, koska käteni eivät ole tottuneet tuntikausien tauottomaan viuhtomiseen.

Huomionarvoisinta palautumisessa lienee kuitenkin, että en saanut jalkoihini yhtään hiertymiä. Jalkaterässäni ei ollut kerrassaan minkäänlaisia vaivoja. Paljasjalkakengät osoittautuivat siis ainakin itselleni sopiviksi juoksukengiksi.

Mitä seuraavaksi?

Ehdin jo ensimmäisen maratonini aikana päättää, että se ei jää viimeisekseni. Itse maraton oli kokemuksena hieno, ja selkeä tavoite on tehnyt juoksuharrastuksesta mielekästä. Pitääkseni liekin elossa, ryhdyin heti miettimään seuraavaa isompaa tavoitettani. Olisiko se aiemmin aikani parantaminen, ultramatka vai peräti triathlon?  

Todennäköisesti tulen tavoittelemaan kaikkia edellä mainittuja, jos paikkani kestävät. Mutta juuri paikkojen kestävyys on se, johon haluan keskittyä ennen seuraavia askelia. Kuten olen useasti maininnut, suurin ongelmani juoksemisessa on ollut toisen jalan polven kestävyys. Minulla ei riittänyt kärsivällisyyttä treenata jalan tukilihaksia riittävään kuntoon ennen tosikoitosta ja jouduin siksi turvautumaan särkylääkkeeseen, mistä jäi huono maku.

Vasta myöhemmin minulle selvisi, että tulehduskipulääkkeet yhdistettynä pitkän matkan juoksuun voivat aiheuttaa sisäisiä verenvuotoja. Liikunnan ei ole tarkoitus vaarantaa terveyttä, vaan parantaa sitä! Seuraava tavoitteeni on siis juosta maraton ilman tulehduskipulääkettä. Toivoakseni tämä toteutuu Espoon Rantamaratonilla ensi kuussa!