Äärioikeisto Suomessa-kirjan
arvosteleminen ei ole miellyttävä tehtävä. Tämä ei johdu
niinkään teoksesta itsestään vaan aiheen ympärillä
vellovasta
vastakkainasettelusta, joka aika ajoin peittää alleen kaiken
suomalaisen yhteiskunnallisen
keskustelun.
Selvimmin tämä näkyy maahanmuuttokeskustelussa, johon
on mahdotonta ottaa osaa leimaantumatta vasemmistomoralistiksi tai
oikeistorabulistiksi.
Äärioikesto
Suomessa ei
ole varsinaisesi auttanut asiaan. Viimeistään kirjan tammikuisessa
esittelytilaisuudessa sattuneen puukotuksen jälkeen tuntui, ettei
maassamme enää ollut muuta kuin äärioikesto ja äärivasemmisto.
Teoksesta
itsestään ei ole paljoakaan pahaa sanottavaa. Se muodostaa
mielenkiintoisen ja kattavan historiikin eurooppalaisesta
äärioikeistosta aina toisen maailmansodan päättymisestä
nykypäivään. Äärioikeisto on monessa mielessä tabu, jonka
takia
sen analysointi onkin tärkeää.
Tärkeää
on myös ymmärtää,
että kaikki äärioikeistolaisuus ei ole
natsismia tai fasismia. Kansallissosialismin kukistuttua äärioikeisto
ei ollut ymmärrettävästi kovin kovassa huudossa, joten se
pirstoutui moneen eri suuntaan etsimään itseään. Äärioikeisto
Suomessa asettaa
termin radikaalioikeisto
alle kirjavan joukon eri aatevirtauksia nationalismista populismin
kautta fasismiin.
Lähestyttäessä
nykypäivää teoksen
analyysin tasoa
laskee sen läpitunkeva poliittinen agenda. Tietokirjan
objektiivisuudesta lipsutaan lähemmäs poliittisen pamfletin
tyylilajia. Esimerkiksi käsitettä
"maahanmuuttokritiikki" ei mainita teoksessa kertaakaan
ilman lainausmerkkejä antaen
ymmärtää sen
olevan vain kiertoilmaus rasismille.Tätä
se varmasti monesti onkin, mutta ei aina.
Vaikka teos osoittaakin,
että maahanmuuttokriittisen liikkeen helmoissa pesii paljon myös
aitoa rasismia,
maahanmuuttokritiikin asettaminen sen kanssa samalle viivalle, saa
koko rasismin käsitteen kärsimään inflaation. Asiallisen
ja asiattoman välisen rajan hälventäminen
voi olla vaarallista.
Toisaalta
kirja
jakaa poliitkot melko tylysti liberaaleihin, "jotka esittävät
politiikan yhteisten asioiden hoitamisena sivistyneestä
keskustelusta lähtevänä rationaalisena hallinointina" ja
niihin, jotka edustavat "sulkeutunutta oikeistopopulismia"
(Äärioikeisto
Suomessa,
s.17). Kuitenkin teoksen Epilogissa valitetaan, että populistit,
pääsyyllisinä Perussuomalaiset, määrittävät politiikan suunnan
ja kehoittaa olemaan keskustelematta heidän valistemistaan aiheista.
Tällainen keskustelun vaimentaminen ja äärioikeisto-leiman
lätkiminen tyytymättömien ihmisten otsaan, voi kääntyä itseään
vastaan. Asetelma
jossa ihmiset eivät näe eroa vaarallisten väkivaltaisten
ääriliikkeiden ja populististen liikkeiden välillä, saattaa
pelata ääriliikkeiden pussiin.
Vaikka teos painottaa, että populismin
nousua voi ymmärtää vain äärioikeiston historiaa vasten, ilmiötä
on myös hyvä tutkia erillään sen
modernissa
kontekstissa.
Vasemmistolainen
kirjoittajakolmikko ei kuitenkaan juurikaan käsittele, mistä johtuu
oikeistopopulismin voimakkaasti kasvanut tilaus. Timo Soinin
taitavuudella se ei pelkästään selity, sillä ilmiö on
yleiseurooppalainen. Edelläkuvattu
tunkkainen ilmapiiri lienee osasyyllinen. Vanhat puolueet ovat
ajautuneet ideologiseen umpikujaan, eivätkä enää juurikaan eroa
toisistaan. Sen suuremmin Vasemmisto kuin Kokoomuskaan eivät tarjoa
todellisia ratkaisuja suuriin poliittisiin
kysymyksiin,
kuten työttömyys, pääoman karkaaminen ulkomaille,
demokratiavaje tai eurokriisi. Tätä eivät toki tee
Perussuomalaisetkaan, mutta
se hyötyy konkretiaa välttelevästä ja mielikuvia rakastavasta
ilmapiiristä. Tässäkin
teoksessa Perussuomalaisia kutsutaan virheellisesti EU-vastaisiksi,
vaikkei puolue ole koskaan vaatinut EU:sta tai Eurosta eroamista.
Perussuomalainen
kupla voidaan
puhkaista vain konkreettisten
ratkaisujen
sanaisella säilällä.
Halukkaita
tähän työhön tuskin löytyy kuitenkaan
muista
eduskuntapuolueista sillä
sama perussuomalainen kupla suojelee
myös heitä
todellisen
opposition valtaannousulta.
Jokaiseen
kuplaan on kuitekin sisäänrakennettu sen vääjäämätön
puhkeaminen. Kun
sen aika koittaa, on syytä
toivoa ettei valtaan nouse äärioikeisto eikä äärivasemmisto vaan
- vihdoinkin
- Suomen
kansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti