(Kirjoitus on itsenäinen
jatko-osa aiemmalle tekstilleni Myyttien murtamista: Suomi ei ole demokratia – äänestä pienpuoluetta!)
Kansalaiset, meitä
on jälleen kerran huijattu.
Kun lokakuussa 2011
Suomen perustuslakiin kirjattiin kansalaisille oikeus laatia
eduskunnalle kansalaisaloite, en ollut järin innoissani. Osaltaan
tämä johtui siitä, että samaan aikaan perustuslakiin kirjattiin
myös eduskunnalle oikeus suorittaa ”Suomen täysivaltaisuuden
kannalta merkittävää toimivallan siirtoa Euroopan unionille,
kansainväliselle järjestölle tai kansainväliselle toimielimelle” (Suomen perustuslaki, 94§),
mutta myös siitä etten uskonut sen välttämättä lisäävän
kansanvaltaa. Paradoksaalisesti uskoin sen voivan jopa heikentää
sitä.
Sen sijaan että
suomalaisten kansalaisaloitteet johtaisivat sitoviin
kansanäänestyksiin – kuten Sveitsissä – ne päätyvät vain
eduskunnan käsiteltäväksi. Kansalaisaloitteet ovatkin siis vain
näennäisdemokratian jatke. Aloitteen laatijalle syntyy
vaikuttamisen illuusio, kun eduskunta suuressa armossaan vain
lotkauttaakin korviaan hänen vaivannäölleen. Valitettavasti aloite
ei kuitenkaan velvoita eduskuntaa mihinkään, vaan kansanedustajat
voivat äänestää (ja äänestävätkin) niistä omin
puoluepoliittisin perusteinsa. Näin muutospaineina ilmenevän
toimeliaan kansalaisen liikaenergia saadaan purettua ja asiat
palautettua normaaliin harvainvaltaiseen päiväjärjestykseensä.
Todellisuus
osoittautui kuitenkin vielä odotuksianikin röyhkeämmäksi. Vielä
maaliskuun alussa eduskunnassa vallitsi yhteisymmärrys siitä, että
kansalaisaloitteet tulisi käsitellä niin ”etteivät aktiiviset kansalaiset turhautuisi”. Kuitenkin kun ensimmäinen 50000
allekirjoitusta saanut aloite luovutettiin eduskunnalle, kukaan ei
tuntunut tietävän miten sen kanssa tulisi menetellä! Rivien
välistä voinee päätellä, ettei yhdenkään aloitteen uskottu tai
toivottu pääsevän eduskuntaan asti. Kun nyt näin pääsi
kuitenkin käymään eikä menettelytavasta päästy
yhteisymmärrykseen, eduskunnan puhemiesneuvosto päätti pestä
kätensä ja antaa valiokunnille vapaat kädet aloitteiden
käsittelyssä. Käytännössä tämä tarkoittaa siis sitä, että
aloitteet voidaan jättää kokonaan käsittelemättä jos ne eivät
valiokuntaa miellytä.
Hätääntyneiden
kansanedustajien suusta kuullut kommentit ovat olleet vähintäänkin
ylimielisiä. Tasa-arvoinen avioliittolaki -kansalaisaloitteesta
närkästynyt Anne Holmlund (kok.) esitti kysymyksen, onko
kansalaisaloitteiden tarkoitus olla ”lainsäädännönohituskaista”. Kristillisdemokraattien Peter Österman sen sijaan
pitää kansalaisaloitteita tarpeettomina, koska ”nykyisessä
järjestelmässä päättäjät saavat kansalaisilta luottamuksen
päättää asioista neljän vuoden aikana.”
Argumentti kansan
luottamuksesta perustuu kehäpäätelmään, jolla eduskunta
oikeuttaa vallankäyttönsä: ”Äänestäessään kansa antaa
eduskunnalle luottamuksensa. Kansanedustajilla on kansan luottamus,
koska kansa on äänestänyt heidät.” Tähän voi aiheellisesti
esittää kysymyksen: mitä vaihtoehtoja kansalle jää? Kansalainen
voi joko ”antaa luottamuksensa” eli äänestää, tai jättää
äänestämättä ja olla käyttämättä näennäinenkin
vaikuttamismahdollisuutensa.
Vaikka suomalainen
äänestäjä luottaisikin edustajaansa vielä äänestämishetkellä,
äänestyslapun pudottua kirstuun on myöhäistä enää katua. Siinä
missä sveitsiläisten kollegoittensa päätökset voivat tulla
kansalaisten torppaamaksi niin sanotulla ”kansalaispäätöksellä”
(kansalaisaloitteen vastakohta, ks. Opas suoraan demokratiaan, s.
33), suomalaisella kansanedustajalla on seuraavat neljä vuotta
vapaat kädet tehdä käytännössä mitä vain.
Sitovien
kansanäänestysten ja riippumattoman perustuslakituomioistuimen
puuttuessa, lainsäädännöstä vastaava eduskunta on käytännössä
lain yläpuolella. Kuten Anne Holmlundkin varmasti ymmärtää, tämän
takia kansalaisaloitteen alkuperäinen tarkoitus oli nimenomaan
toimia ohituskaistana omaan rauhalliseen tahtiinsa köröttelevän
puoluepolitiikan ohi. Niin meille ainakin luvattiin.
Onko
kansalaisaloitteilla sitten tämän jälkeen enää mitään virkaa?
Ohituskaistan tultua tukituksi, kansalaisaloitteiden vaikutus
virallisia teitä pitkin saattaa olla vähäinen, mutta kuten
Itsenäisyyspuolueen puheenjohtaja Antti Pesonen kirjoittaa:
Kansalaisaloitteiden suurin merkitys on eduskunnan ulkopuolella.
Historia on
opettanut meille, että epädemokraattiset järjestelmät romahtavat
aina ennemmin tai myöhemmin. Tämän toteamus lausutaan meillä
usein itsetyytyväisellä äänenpainolla sisällyttäen sanoihin
oletuksen, että meidän järjestelmämme olisi demokratia.
Järjestelmämme on kuitenkin vain näennäisdemokratia, joka vaatii
pystyssä pysyäkseen ihmisten uskoa sen demokraattisuudesta. Useita
vuosia jatkunut talouskriisi, sen takia entisestään kaventunut
demokratia ja alati laskeva äänestysaktiivisuus ovat kuitenkin
merkkejä vääjäämättä lähestyvästä järjestelmän
romahduksesta.
Romahdus tulee yhtä varmasti kuin aurinko nousee, sillä näin ei voi jatkua enää
pitkään. Meidän tehtävämme ei ole kuitenkaan jäädä
odottamaan, vaan yrittää minimoida tappiot ja ennen kaikkea luoda
pohjaa uudelle alulle. Kun uusi alku koittaa, meidän on oltava
ensimmäisenä paikalla pystyttämässä uutta kestävää ja
kansanvaltaista järjestelmää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti